Ensimmäiseksi ISO KIITOS KAIKISTA KOMMENTEISTA!!!!!!! ne lämmittää mieltä!!!

 

Toisekseen... vieläKÄÄN ei tee mieli jutella tästä hommasta... eikä oikee käsitellä mitenkään... ajoittain kiellän koko asian... ajoittain olen kohtalaisen innostunut... mutta pääsääntöisesti olen kuin  mitään ei olisikaan... elän elämääni ja piikitän klo 22.00

Ensimmäisen piikin jälkeen tuli itku... itku siksi, että "tässä sitä taas ollaan!!! se on menoa nyt!!! taaaaaas se alkaa!!! jatkuva piinaaminen.... vaikka kuinka yrittäis olla piinailematta, ni silti sitä kokoajan vaan hoksaa piinailevansa... jatkuva pelkääminen, innostuminen, innostuksen väkisin tappaminen... innostuksen laantuminen...haaveilu... haaveilun väkisin lopettaminen... toivominen... hokeminen että ei kannata toivoa... suuttuminen että KANNATTAAPA!!!... kaikkien kliseiden ja legendojen mielessä kelaaminen "lopeta, rentoudu, laihduta. lakkaa yrittämästä, toivo, älä menetä toivoa, älä ajattele, elä, tee sitä tee tätä tee tota..." uusin ihmisten kommentti on " no nyt sun pitää sitten ottaa rennosti!!! älä keskity niin kovasti työhösi!!! älä ole ylitöissä!!! älä järjestä niitä kokouksia illaksi vaan pidä ne työaikaan!!! mene nukkumaan ajoissa!!!" jne jne jne

mun on PAKKO tehdä työt!! mulle on verottajat ja lakien säätäjät antaneet deadlineja joita vain on noudatettava!! ja niitä töitä ei tee kukaan muu kuin minä!! ja tää on joka kevät tätä!! joten... mäns kattu duu vot ö mäns kattu duu!! ja tämä on tiedossa JOKA VUOSI! eli ei tää yllätyksenä tule =P

ja nukkumaan en vain pysty menemään ennen ennenkuin olen pystynyt pysähtymään... eli vaikka klo 22 piikin jälkeen jään vielä katsomaan telkkaria, jotta en mene nukkumaan pelkät työasiat mielessä - tai etten mene nukkumaan siten, että vauhtia on laissa sata!! levollinen yö on tehokkain!!!

ja mikäs näitä töitä on tehessä!!! aina kun teen niitä niin saan jotain tehtyä ja se on tehtävien töiden listalta pois =) eilenkin sain päätökseen VAIKEIMMAKSI odotetun taloyhtiön kokouksen =) ja olipa kevyt olo sen jälkeen!!! eli vaikka niitä on inhottava lähtee tekeen ja joskus jopa tehdä, ni se tunne sen jälkeen ku homma on hoidettu =) niitä tunteita alkaa nyt tulemaan päivittäin =) ollaan siinä vaiheessa työrupeamaa =)

mutta nyt sitten tehdään töitä ja piinaillaan... ja yritetään löytää mahdollisimman hyvä balanssi niitten kans =) eikä ainakaan vielä tunnu ylitsepääsemättömältä =P

mutta se vaatii sen, että kaikesta muusta on luovuttava!!! ystäviä ei ehdi tapaamaan niin usein ku ois tarve... leipomaan en oo ehtiny yhtään... kotityöt on muutenki TOSI HEIKOLLA HAPELLA... mutta tärkeysjärjestys!!

joka on tällä erää HOIDOT TYÖT YSTÄVÄT KOTI - perhe kulkee kokoajan rinnalla.

olen jopa siirtänyt kaksi kokousta sen takia, että lääkäriaika sattuu juuri päällekäin =) ja hyvin siirrot on onnistunu!!!! vaikka siirtäminen on käynyt mun omalle tunnolle, ni silti olen siirtänyt !! olen hokenut!! "HOITO ON SULLE TÄRKEÄMPÄÄ KUIN VIERAITTEN IHMISTEN MAHDOLLISUUS TAI MAHDOTTOMUUS OSALLISTUA KOKOUKSIIN!!" mutta silti ajattelen että "mutta se kokous on NIILLE tärkeä!!!" mutta sitten aattelen että "no ei kuitenkaan NIIN tärkeä, ku hoito on meille!" ja Ystäväni sanoi niin hyvin: "kuule, vanhojen mummujen ei tartte suunnitella menojaan kuukautiskiertonsa mukaisesti!" =P ja se auttoi hyväksymään sen, että voin laittaa omat menoni juuri OMAAN tärkeysjärjestykseeni =P

 

Sitten Momo kirjoitti kommentissaan, että josko jättäisin adoption nyt tauolle... No emmä ny kuitenkaan jätä =)

Seuraava adoptioneuvonta on sen jälkeen, kun hoidon tulos selviää =) eli voimme loistavasti kulkea rinta rinnan näitä prosesseja!! Samat ajatukset risteilee molemmissa prosesseissa! motiivit! vanhemmuus! odotukset lapsielämästä! odotukset lapsesta! odotukset läheisten onnesta/tuesta/mukana elämisestä/kokemuksista jne!! ihan kaikki on ihan samaa!!! ero on se, että adoptiossa pitää valmistautua eri etnisestä taustasta tulevan lapsen kanssa arjessa tallustamiseen - erityistarpeita vaativan lapsen kanssa arjessa tallustamiseen - ennakkoluulojen ja odotusten ja vastoinkäymisten käsittelemiseen... ja vaikka mihin (en nyt jaksa listailla, mutta tiedostan kyllä!)  Raskaudessa pitää valmistautua siihen että PELKÄÄN koko raskauden ajan, että miten menee! alan pelkäämään synnytystä!

eli niin tai näin, niin muutos on NIIN iso, että ei siihen osaa valmistautua.

ja kuten sossumme ovat sanoneet: "onnistui hoito tai ei, niin me tuemme teitä prosessissa kuin prosessissa! voimme ottaa tämän adoptioneuvonnan PERHEENNE TUKEMISENA!! valmistautumista sekä biologiseen vanhemmuuteen että adoptiovanhemmuuteen!! perusajatus on sama!! ja mikäli hoito onnistuu, niin nämä adoptioneuvonnan keskusteluthan ovat sitten olleet hyvää terapiaa parisuhteellenne!! ja mikäli hoito epäonnistuu niin voimme jatkaa samalla tapaa adoptioneuvontaa ja kohdistaa vielä tarkemmin päämäärän kansainväliseen adoptioon!" nämä alkuvaiheen neuvonnat kun keskittyvät paljolti siihen, keitä olemme, miten elämme, mistä haaveilemme, mitä odotuksia meillä on omasta vanhemmuudesta, millainen kuva meillä on vanhemmuudesta, miten lapsettomuus on vaikuttanut meihin jne... eli täysin sellaista, että voimme käsitellä molempia ISOJA prosesseja samaan aikaan.

Ja REHELLISESTI sanottuna!!! mä näen meidät yhtä vahvasti adoptiolapsen vanhempina kuin biologisenkin!! molemmissa paljon samaa ja paljon eroja - mutta ne erot ovat yhtä isoja tekijöitä, oli vanhemmuus kumpi tahansa!! (ääh en osaa selittää)

 

mutta tosiaan... enpä ole paljoa halunnut aiheesta keskustella... nyt on selvä kieltovaihe meneillään... katotaan nyt kauanko kestää...

tänään ois yhdet 1vuotis synttärit ja huomenna toiset... hieman pelottaa oma jaksaminen niissä porukoissa ja teemoissa.. mutta kun ASENNOIDUN siten, että hyvinmenee, ni eiköhän ne hyvin mene...

ja lähdenkin NYT valmistautumaan ensimmäisiin juhliin =)