Folleja oli molemmilla puolilla, yhteensä kohtalainen määrä, mutta ei ihan tavoitteen verran. Silleensä niinku kohtalaisen kokosia ja helposti nähtäviä ja mitattavia oli oikeal 9 ja vasemmal 5, mut kaikki on iha minkä kokosia sattuu... osa liian pieniä, osa kohtalaisia ja osa yli 20mm, ja noitten isojen takia meidät laitettiin nyt sit tavallaan kiireellisimpinä maanantain punktioon, ettei ne kasva siel liianliian isoiks.

Meidän takia sitten joku pariskunta piti siirtää tiistaille tai keskiviikolle, sillä niillä ei ole niin hätäinen tilanne ku meidän folleilla on... ja mua ottaa päästä tollanen!!!! ei siitä tartte meille sanoa!!!!! ku muutenki oon aina miettimäs, että kunhan muilla menis hyvin!!! ja pyydän nyt anteeksi siltä parilta, joka joutuu nyt päivän kauemmin piinaamaan ja jännittämään meidän takiamme!!!!!!!! ANTEEKSI!!!!

Lääkeannos pienennettiin vielä täksi viimeiseksi illaksi. Maanantain punktioaikataulu selviää tänään myöhemmin, sitte ku ne on saanu kaikki tutkittuu ja lähetettyy ja tre sanoo sit aikataulunsa.

 

Mun PITÄIS OLLA ONNELLINEN!! ILOINEN!!! JA INNOISSANI!! mutta... en... envain... en vain ole... =(

Mä en anna itelleni lupaa olla onnellinen, sillä viime kesän Ainon ja Ahtin tapaus oli niin rankka!! Silloinhan mä olin silkkaa positiivisuutta, iloisuutta, onnellisuutta, varmuutta, toivoa ja kaikkea muuta positiivistahyvääihanaaihkuujakaikkee.. oikeen sellainen kestoeuforia... ja sit oli niin hemmetin kova homma kasata ittesä kokoon sen pettymyksen jälkeen... henkisesti niin helvetin rankkaa...

Mun pitäis olla myös onnellinen, sillä on monta muuta paria, joilla ei ole enää mitään tehtävissä tai jotka ei välttämättä pääse hoitojenkaan jälkeen punktioon asti... MUTTA... mun myötätunto heitä kohtaan on aivan älyttömän suuri... mutta... se ei vaikuta meidän omaan tilanteeseen mitenkään... vaikka pääsemmekin (ehkä) punktioon asti, ni meillä on silti VIELÄ MONTA piinattavaa hetkeä ja asiaa... ja me elämme tätä omaa tilannettamme täysillä... me pelkäämme ja jännitämme juurikin meidän tilannetta... ja se on meidän YKSILÖLLINEN tilanne... meidän persoonallinen.. meidän henkilökohtaisemme... sillä, miten muiden hoidot ovat edenneet tai tulevat etenemään, ei ole meidän kohdallamme mitään merkitystä...(enkä todellakaan tarkoita väheksyvään sävyyn tai negatiiviseen sävyyn tai mihinkään sellaiseen sävyyn, vaan sellaiseen sävyyn, että kun itse elää tätä hetkeä ja piinaa ja tuskaa ja pelkoa ja häivähtelevää onnea, ni on ihan turha edes hokea itselleen että "ajattele muitten tilannetta..." - ajattelen kyllä, mutta eri perspektiivistä... omassa tilanteessa emme ole herroja... muiden tilanteissa voimme parhaamme mukaan yrittää olla tukipilareita... mutta itseämme emme osaa tukea... poljemme vain paikallamme ja uppoamme ja uppoamme ja odotamme, että tämä olisi kohta ohi...)

Me elämme muiden hoitoja myötä ja tsemppaamme ja toivomme ja peukutamme ja rukoilemme ja kaikkee... mut omalla kohdalla tunnumme olevamme täysin voimattomia!!! omalla kohdalla tilanne on niin henkilökohtainen, että järki ja muiden kokemusperä ei auta... toisten tilannetta on NIIN PALJON HELPOMPI MYÖTÄELÄÄ!!! varsinkin kun on jotain omakohtaisia kokemuksia... mutta kun omalla kohdalla on jotain, joko ennen koettua tai sitten jotain uutta, ni sitä on erittäin vaikea ajatella järjellä ja kokemusperällä... tai sit ajattelu menee liiaksikin kokemusperällä, eikä esim halua toistaa samoja virheitä...

 

NO SIIS ANYWAY!!!

nyt kun tämä tilanne on meillä päällä, tämä piina tämä odotus tämä pelko ja kaikki, ni olen täysin voimaton omalla kohdalla... mutta kun joku muu on tässä tilanteessa, ni mun on helppo olla tukena ja pilarina ja suon laidalla huutelemassa ja antamassa suuntamerkkejä että "tännepäin!!! täällä on kova maa!!"

nyt tuntuu että olen suossa, rannampan ku miltä tuntuu... ja yritän ottaa kohtalotovereita hihasta kii, ku suo vie heitä syvemmälle ja syvemmälle... yritän kääntää heitä rannan suuntaan... mutta itse jään paikalleni... ja odotan, että milloin tajuan, että olen sen verran rannassa, että sen ku kurottaisin käteni takaoikealle, ni oisin kovalla maalla... en tiedosta sitä, että olen AIVAN KOVAN MAAN TUNTUMASSA!!! että kun vain ottaisin askeleen taaksepäin, ni oisin turvassa...

mut mä polen tässä nyt hetken... yritän saaha itteeni kääntymään ja ottamaan sen yhden askeleen turvaan... ja huokaisen sitten helpotuksesta, kun olen päässyt rannalle... sitten alan taas taiteilemaan siinä rannan tuntumassa, että kaadunko takas suohon vai otanko jalat alle ja lähden syvemmälle mantereelle... katsotaan katsotaan....

Maanantaina sitten toivottavasti olen jo päässyt rannalle!!! Ja vaikken ole, ni tiedän, että sitten helpottaa omalla tavallaan... olemme projektissamme askelen eteenpäin ja aloitamme toisenlaisen piinaamisen - mutta teemme sen kohtalotovereittemme seurassa - ja tiedämme, että toiset ymmärtävät jo puolesta sanasta, mitä tunnemme ja tarkoitamme =) olemme nimittäin aivan samassa suossa =)

Se tässä onkin ISO VOIMAVARA että emme ole suossa kaksin!! Meitä täälä suossa on monia (yleisesti ottaen LIIAN MONIA!!!) Ja aina voi huhuilla jollekin toiselle, että millasta siellä suunnassa suota on... ja kutsua toista lähemmäksi rantaa, mikäli toinen on kahlautunut liian syvälle...

 

KIITOS TEILLE KAIKILLE, JOTKA TUETTE MUA TÄÄLÄ SUOSSA!!! JA KIITOS TEILLE KAIKILLE, JOTKA HUUTELETTE SIELLÄ SUON REUNALLA JA ANNATTE ÄÄNIMERKKIÄ, ETTÄ MIHIN SUUNTAAN KANNATTAA LÄHTEE!!!! JA KIITOS TEILLEKIN, JOTKA VAIN OLETTE TAUSTALLA HILJAISINA TUKIJOINA JA RUKOILIJOINA!! MONESTI SE ÄÄNETÖN TUKI ON TEHOKKAINTA!!! =)