Eilinen päivä oli ihana! Töissä meni hyvin ja PÄÄSIN lähtee töistä jo 7 tunnin työrupeaman jälkeen (tällä hetkellä ku istutaan 12-14 tuntisia päiviä). Kotiuduin ajoissa siksi, että mulle tuli kotiin hieroja =) VOI KUINKA SE TEKI HYÄÄ! mulla nimittäin on mieletön jumi niskassa... ei se vieläkään kokonaan auennu, mutta mun pää jo liikkuu ;)
 
Tein vahvan päätöksen, että hieronnan jälkeen en mene töihin lainkaan! En ede poikennut toimistolla, vaikka kävin kaupassa! Tiesin, että pöydällä odottaa monta asiaa jotka vois tehä illalla omassa rauhassa, mutta olin päättänyt, että töihin EN mene.
 
Kotona pyörin ku pieni innostunut koiranpentu, sillä en osannut pysähtyä... ei edes telkkari saanu mua pysähtymään... mutta onneksi olin juuri aloittanut veljen vaimolta lainaamani kirjan, jossa erityisopettaja kertoi erityisoppilaistaan. Käperryin siis koirien kanssa sänkyyn ja luin koko kirjan! hehkutin moneen kertaan, et "tää on niin hyvä". kun sain sen kirjan luettua, aloitin toisen... oli ehkä virhe... kirja on dave Pelzter (tai joku tollanen) Pimeän poika, jossa hän kirjoittaa omasta lapsuudestaan. Äitinsä nöyryytti ja pahoinpiteli ja rääkkäsi häntä koko lapsuuden... siis niin kamalaa tekstiä! ja kamaluutta lisää se, että kirja on hänen omakirjoittamansa... en pysty käsittämään, mitä kaikkea NAINEN voi lapselleen tehdä... EI JUMALAUTA!!! ajattelin miljoonaan kertaan... monesti ajattelin että lopetan lukemisen, mutta haluan lukea loppuun, jotta saan vakuutuksen siitä, että arki muuttui ja elämänlaatu normalisoitui. Kirjan alussa hän kiittelee elämänsä varrella kohtaamiaan aikuisia ja kertoo rakastavansa omaa lastaan ylitse kaiken - joten tiedän, että kaikki kääntyy parhain päin - joten voisin lopettaa lukemisen, mutta en pysty...
 
Kun pääsin sellaiseen vaiheeseen, että poika alkoi kertoa varhaisteini-iästään, ni suljin kirjan ja aloin nukkumaan... olin kuitenkin sen verran ahdistuneessa tilassa, että kun olin juuri vaipumassa horkkaan, niin NÄIN elävästi äitini vatsan vuodelta 1986, kun hän odotti pikkuveljeäni. Näin vatsan ja näin kuinka itse menin silittämään sitä ja tunnustelemaan, että mihin se vauvan jalka potkii... räpyttelin silmiä ja painoin kasvoni tyynyä vasten, mutta näky ei kadonnut, vaan vahvistui! näin kuinka me kaikki oltiin niin onnellisia vauvan odotuksesta ja kaikki silittelimme äidin vatsaa, ja äiti katseli meitä "sieltä korkeuksista" (olihan se sentään päätä pitempi ku me lapset) ja näin hänen katseessaan syvän rakkauden meitä kaikkii kohtaan (minä ja isoveljeni sekä isäni)
 
Siinä vaiheessa olin niin ahdistunut, että jouduin poistumaan makuuhuoneesta alakerran sohvalle ITKEMÄÄN!!!!!!!! siis MINÄ ITKIN! minä joka en osaa itkeä!!!!!! järkytyin itkustanikin vielä niin paljon, että itku sen kuin kasvoi... en tiennyt edes mitä itken, sitäkö, että ne ajat oli niin ihania vai sitä että minä en itse saa kokea samaa odottamisen iloa enkä perheiden yhteenkuuluvuutta, vai sitä että suren äitini ja minun etääntyneitä välejä... itkin sitä kaikkea! sitten itkin ystävieni enkelipoikaa!
 
kirjoitin vertaistukiystävälleni tekstiviestin... kirjoitin sitä varmaan puolituntia, aina kun pystyin nyyhkytykseltäni sitä kirjoittamaan... kirjoitin 5 tekstiviestikenttää täyteen ja pahoittelin, että hän joutuu minua TAAS lohduttamaan! ajattelin jo että kirjoittaisin vain, mutta en lähettäisi sitä eteenpäin, mutta tiesin, että jos niin tekisin, ni pettäisin itseäni vakavamman kautta! ja niinpä lähetin koko vuodatukseni matkaan.
 
ystäväni oli ihana ja tuki minua niin kuin aina! hän kertoi istuvansa sängylläni vieressäni, ottavansa pääni syliinsä ja silittävänsä hiuksiani ja kuiskivan rauhoittavasti... luin viestin, tunsin kuinka rauha lävisti vartaloni ja nukahdin samantien. nukuin tasan siihen asti, että kello herätti kuudelta.
 
mutta MÄ SIIS ITKIN!!!!!!!!!!!!!!! itkin niin että meinasin tukehtua! kaikki patoutumat purkaantu nyt (vaikkakin paljon jäi vielä itkemättä) surun tuska oli niin raastavaa, että musta tuntu että mun sydän irtoaa rinnasta ja että "itkukurkkuisuuteni" räjähtää kivusta... kyyneleitä tuli niin että ajattelin että naamani on ryppyinen, kuin iho kahden tunnin porealtaakillumisen jälkeen... sitten kyynel-nyyhkytys-itku loppui ja tilalle tuli se minulle niin tyypillinen itku: pysähtyminen. Mä vaan istuin ja tuijotin eteeni, mitään näkemättä... ajatuksissa ei pyöriny yhtään mitään... ei kertakaikkiaan mitään... ennen kuin hoksasin, että mullahan on veskihätä... niimpä nousin ja ryhdistäydyin ja menin vessaan. samalla ku aloin liikkumaan, koirat heräs ja vaati päästä pihalle. niimpä me kaikki tytöt käytiin pissilä ja sitten käperryttiin takas isännän viereen... se rakas nukkui kaikesta autuaan tietämättömänä! ja siihen viereen oli ihana nukahtaa itsekin.
 
viimeiset ajatukseni olivat, kyllä tämä lapsettomuus on henkisesti niin raastavaa, että oksat pois! miksei voi tyytyä todellisuuteen, vaan iltaisin vaipuu kuvitelmiin ja pelkoihin... ja kun meidän on loppujen lopuksi niin hyvä olla kaksistaankin (tai siis viisistään kolmen koiran kanssa)
 
Mutta!!! olemmeko LOPPUELÄMÄMME kahdestaan?! ystävät ympärillämme ovat kasvatuspuuhissa seuraavat 25vuotta (eli yhtä kauan ku meil on omatoimista elämää takanamme) on synttäreitä, on syntymiä, on riparit, on valmistujaiset, on häät, on joulut, on isänpäivät, on äitienpäivät on kaikki... meillä ei mitään! "onnea rakas, olemme taas selvinnet kaksistaan tästä vuodesta!" vai voiko sitä rakkautta ees riittää?????? TOIVOTTAVASTI!!!
 
ja kun ystävämme eivät enää "kasvata" omia pikkulapsiaan, ni he alkavat iloita lapsenlapsistaan... meille ei tule niitäkään...
 
toki lasten kanssa voi olla isoja ongelmiakin, mutta meillä ei ole niitäkään!
 
toivottavasti nämä kirjoitukseni ei käy toteen, vaan saisimme sitten edes jonkun toisen synnyttämän lapsen!! olisi edes joku, johon rakkautemme kohdistaisimme! ja voi kun meillä onkin paljon sitä rakkautta annettavana!!!
 
adoptiolasta rakastaisimme varmasti yhtä paljon kuin biologista lasta, sillä jos voimme rakastaa naapurin lapsia ja kummilapsia niin paljon kuin rakastamme, ni kuinka paljon voimme rakastaa lasta joka asuu meidän kanssamme ja kutsuu meitä isäksi ja äidiksi!!!!!!!!!! ÄITI... kuulenko koskaan sitä sanaa??? ISI.... saanko koskaan sanoa, että "menepä katsomaan mitä ISI tekee!" ???
 
toivottavasti saan!