Ihan alkuun kiitokset kaikille, jotka mua on tänään piristäny!!!

Mariseni: kiitos sanoistasi!

Härkä: kiitos nauruista!

Kati: kiitos olastasi! kiitos sanoistasi! kiitos tuestasi! kiitos olemassaolostasi!

Japi: KIITOS KAIKESTA!

En -ainakaan vielä- ole vaipunut synkkyyteen, kiitos teidän!

Mutta oon tässä päivän kuluessa muistanut kaksi asiaa, joita eilen mietin ja joista mun piti tänne kirjoittaa =)

Asia 1: Sijaistoiminta

Ystävämme, joita kohtasi suuri suru, ovat nyt päättäneet lähteä ulkomaille, jotta pääsisivät irti tän hetken arjesta ja saisivat uuden alun elämälleen. Hieno asenne!!! Go for it Guys!! =) Heidän toimintaansa miettiessäni tulin ajatelleeksi, että se on nyt sitten sitä sijaistoimintaa, että kun elämä on kolhinut ja asenteiden on ollut pakko muuttua, niin jotta pääsisi uuteen alkuun kunnolla kiinni, on otettava irtiotto. He ovat päätyneet matkustamiseen. Myös vertaistukiystäväni on tilannut matkan Pariisiin, jotta olisi muuta ajateltavaa kuin lopetetut  inseminaatiohoidot ja turkasen pitkä odotus IVF-hoitoihin.

Itse mietin eilen, että mikä olisi meille tehokasta irtiottoa ja sijaistoimintaa...meitä kun ei kumpaakaan kiinnosta ulkomaan- eikä kyllä kotimaankaan- matkailu... enpä sitten keksinyt mitään. Eli me jatketaan tähän samaan malliin: herätys-töihin-kotiin-sohvalle-nukkumaan-herätys-töihin jne... ja välillä  jotain sosiaalista toimintaa iltaisin tai sitten jotain velvollisuuksia työn tai harrasteiden suhteen... PASKAAAAA!!!! Meillä kun ei ole rahaa eikä tällä hetkellä aikaa mihinkään uusiin harrastuksiin - ja rajoitteena on myös se, että täällä maalla kun ei ole mitään jännää tarjolla. jos asuttais kaupungissa, ni sitä vois etsiä vaikka mitä aktiviteettia... mutta toisaalta, onneks ei asuta :)

Mutta tänään ystäväni kanssa keskustellessa tuli mieleen, että onko meidän sijaistoimintaa se, että "hoitelemme" Piuta silloin tällöin, ja pyydämme häntä osallistumaan kaikkeen sellaiseen kivaan, mitä muuten tekisimme omien lastemme kanssa (oho tuli monikossa, vaikka tällä hetkellä olisin onnellinen edes yhdestä!). Ja onko se sijaistoimintaa, että ilmoittauduimme tukiperheeksi? Ehkä ne on juuri sitä! Kohdistamme energiamme johonkin toisaalle - sellaiseen, mikä kiinnostaa meitä ja mistä hyötyy muutkin.

Yksi haave, jonka haluaisin toteuttaa - mutta ei ole aikaa - olisi vertaistukiryhmän perustaminen. Tosin ei täällä maalla varmasti olisi edes tarpeeksi väkeä sellaiseen... Haluaisin, että täällä olisi ryhmä, jonka kanssa voisimme PUHUA lapsettomuudesta ja arjesta ilman lapsia... Toisaalta, en tiedä haluanko puhua "tuttujen" vai vieraiden kanssa!? Tällä hetkellä saan kyllä suurinta voimaa nettivertaistuesta! Tehokkain tuki on Anskusta (joka muuten heidän ja meidän onnekseen onnistui raskautumaan jo ensimmäisen inseminaation tuloksena), jonka kanssa olemme vaihtaneet puhelinnumeroita siltä varalta, että kun mulla ei ole kotona nettiä, ni voi illan ja öiden tuskailujen aikana ottaa yhteyttä! Olemmepa "häirinneet" toisiamme ihan yöunienkin aikana =) KIITOS SINULLE ANSKU!!!

Mutta ei mulla ole aikaa ruveta ryhmänvetäjäksi... Enkä tiedä oisko aikaa alkaa jäseneksikään, sillä oon luonteeltani sellainen, että huomaamattani otan vastuuta itselleni ja kohta huomaisin olevani varmasti koko Simpukka ry:n puheenjohtaja =P Täytyy siis säilyttää itsesuojeluvaisto ja lakata haaveilemasta vertaistukiryhmästä =) onneksi hyvä ryhmä on myös netissä :) tai no ryhmä ja ryhmä... on siis kohtalosisaria joiden blogit ja keskustelupalstan kirjoitukset auttaa jaksamaan ja selviytymään omassa arjessa. Toki välillä toivoisi että olisi enemmän sellaista ryhmäjuttuu, mutta erittäin hyvä on tämäkin, mitä teidän kanssanne nyt harjoitetaan :)

Enemmän kyllä haluaisin kaikilta teiltä lukijoilta kommentteja, sillä sitä on se vuorovaikutus :) Suomi.24 keskustelutkin ovat tyrehtyneet, kun monen kohdalla on käynyt se yksi pahimmista vaihtoehdoista, että hoidot ei oo auttanu ja on jouduttu tauolle odottelemaan IVF:ää - ja on muutamille käynyt niinkin, että inssit on sen kauan toivotun plussan tuoneet!

Kun syyskuun alusta itse liityin keskustelijoihin, niin silloin meitä oli tosi monia vakiokeskustelijoita, mutta nyt en enää tiedä mitä kenellekin kuuluu - me vähä niinku hajottiin... antakaa merkkiä, jos käytte täällä =P

Nooh nyt oon rönsyilly aiheesta....

Asia 2 jota eilen mietin on LIIKUTTUMINEN

Mä en osaa itkeä! En oo koskaan osannu! Tai no tietysti pienenä rääyin iha normaalisti, mutta teininä ja aikuisiällä se taito on kadonnut...Nooh nyt olen sitä opetellut... liikutun jo todella usein =) ja nykyään ehkä vähän liiankin helposti :) esim mainokset joissa on isejä äitejä lapsia mummuja pappoja ... *auts* ne liikuttaa aina... eritoten se vaippamainos, jossa "tässä on isäsi, toivottavasti et ole perinyt hänen tanssitaitoaan...." *nyyh*, jopa valion jurgurttimainos, jossa poikaystävä tulee ekaa kertaa kylään ja tervehtii sukupolvia ja sukupolvia =´)

Kirjat, leffat, tv-ohjelmat, musiikki, lehtijutut, kuvat, eläimet, lapset, isät, äidit, mummut, papat, perheet KAIKKI liikuttaa!

Toisaalta hieno tunne! Varsinkin ku se on ollut hukassa kauan!

Mutta siinä vaiheessa kun Dr Philin ohjelma liikutti, ni sillon aattelin että "VOI SATU HEMMETTI!" siinä oli jaettu yleisölle numerolappuja, joista sitten arvottiin meksikon-loma. Voittaja oli VANHA harmaapäinen ja ihanan kurttuinen mummu, joka oli aivan ihmeissään, että voiko hän muka tällaisen voittaa. Silloin oikeen hirnahdin ääneen ja isot krokotiilin kyyneleet valu pitkin poskea. Katselin heti ympärilleni, että eihän isäntä vaan nähny. Ei nähny, mutta kuuli varmasti =P aloin het sillee väkinäisesti nauramaan, jotta se luulis, että mä vaan nauran :)

Myönsin kyllä sille sit hetken päästä että se oli vain yliliikuttumista :) sillä oon päättäny, että alan kertomaan tunteistani ääneen, jotta olisi sitten helpompi itkeä kun on sen aika...

Ja ku näitä tän hetken liikutuksia ei voi ees pistää hormonien piikkiin, ku nyt en oo kuurilla =P

HITTO KOHTA ALKAA KOKOUS JA TÄÄLLÄ MÄ VAAN JAARITTELEN!!!!!

Tällä hetkellä maailma on ihan "Njäähh" eli ihan sama eli diipadaapa! ei tunteita!