On se ihmismieli käsittämätön loukku! Eilen päivä oli hyvä, mutta illalla alko synkistely!
 
Synkistelin paljon sitä, että ystäviemme enkelivauvan oli määrä eilen syntyä. Mietin Veetiä -voi kun olisin halunnut tuntea hänet!!! Mutta mietin paljon myös vanhempia, että miten ison surun he ovatkaan kohdanneet! Minusta ei ikinä -EI IKINÄ- olisi siihen!!! Minä en jaksaisi nousta sängystä ylös!! En jaksaisi kyllä maatakaan!!! Ihmisten ilmoille en uskaltaisi varmaan koskaan... En tiedä, enkä kyllä halua tulla tietämäänkään!!! Mä olen niin ylpeä ystävistäni, sillä he pystyvät osallistumaan arkeen!! Murehdin vain äidin jaksamista, sillä hän joutuu olemaan paljon yksin kotona... Mutta sitä on vain uskottava, että siellä pärjätään! Onneksi pystymme puhumaan, sillä jaettu suru on puolitettu suru!
 
Itseänikin murehdin - sillä kait minulla on siihen oikeus... Luin paikallislehdestämme kuolinilmoituksen, jossa ilmoitettiin erään paikkakuntalaisemme poismenosta. Luin surevien listan ja pysähdyin kuin seinään, sillä hän ja vaimonsa olivat LAPSETTOMIA... en ollut koskaan ajatellut asiaa... niin lempeä pariskunta, eikä lapsia... vielä isomman pysähdyksen ja rinnanpuristuksen tunsin sitten, kun luin viimeiset surijat KUMMILAPSET... VOIH!!!!  Kummilapsilla on varmasti ollut erittäin erittäin tärkeä osa heidän elämäänsä!                         sitä uutista ja tunnetta märehtiessäni muistin erään pariskunnan, joita hoidin ysikyt luvun lopulla vanhainkodissa ja terveyskeskuksen vuodeosastolla (toinen asusteli viimeiset hetket sairaalan armoilla ja toinen vanhainkodin... )  Muistin kuinka he puhuivat lapsettomuudestaan niin kauniisti ja niin kaivaten. Enhän mä sillon alle kakskymppisenä mitään ymmärtäny, mutta nyt ne sanat on mulle aivan käsittämättömän tärkeitä - tai no en minä sanoja niin hyvin muista, mutta se tunne mikä heistä huokui, haluaisin samanlaisen rauhan! Ensinnäkin, he olivat erittäin sinut lapsettomuutensa kanssa - mutta kaipasivat jälkeläisiä todella todella paljon, toisekseen, heillä oli PITKÄ ja vaiherikas elämä takana KAK-SIS-TAAN... ja rakkautta riitti vielä viimeisillekin hetkille! Voi kuinka he ikävöivätkään toisiaan, kun eivät saaneet olla samassa paikassa elämän viimeisiä hetkiä... Nooh, minkälaistahan meidän elämämme tulee olemaan??? Jaksammeko me kerätä ympärillemme sellaisia asioita, joista me saamme voimaa kahdestaan oloon?
 
Sitten siirryin ajattelemaan kahta paikkakuntamme varhaiskeski-ikäistä pariskuntaa, jotka myös ovat lapsettomia... toisista olen kuullut, että he ovat tuskaisia tahattomasti lapsettomia, mutta toisista en tiedä -onko lapsettomuuden syynä vaimon aiemmin sairastama syöpä, vai ovatko he vapaaehtoisesti lapsettomia... Tämä ensimmäinen pariskunta voisi olla sellainen, joiden kanssa voisi asiasta vähän puhuakin, mutta jotenkin koen vieraaksi juttelun sellaisen kanssa, joka on toistakymmentä vuotta vanhempi ja varmasti lapseton - sellainen, jolla ei ole enää mitään toivoa omasta lapsesta... meillä kun on vielä niin paljon kokeilematta omissa hoidoissamme... voinko mennä kertomaan heille tuskastani, jonka kanssa heidän on tyydyttävä elämään loppu ikänsä ...
 
Sitten mietin naapurustomme "entistä" lapsetonta pariskuntaa, jotka saivat juuri ennen joulua oman ihanan pienen joululahjan koeputkihedelmöitysten (ehkä vasta PAS:n [pakastealkionsiirto]) avulla. Muistan kuinka vaimo oli riehaantunut jossain kokouksessa, jossa hänelle oli yritetty sysätä iso vastuu sillä verukkeella, että kun hänellä ei ole lapsia. Silloin hän oli raivostunut ja puolustanut aika kärkkäin sanoin, että lapsettomuus ei ole mikään velvoite ottaa vastuulleen isoja asioita... ja niin hän säästyi "orjan" roolista :) HYVÄ PÄIVI!!!! Voi kuinka olenkaan iloinen heidän onnestaan! Kun hän lenkkeili raskauden jokaisena päivänä, niin ihaillen ja ylpeillen katsoin hänen jatkuvasti kasvavaa vatsaansa :) NIIN KAUNIS!!!! jotenkin paljon paljon kauniimpi, kuin tuosta noin vain sikiävien äitien vatsat!!! *huokailee*
 
Kaikkia noita kanssakokeviamme ajattelin paljon ja pitkään ja syvällisesti ja aloin tosissani pelkäämään tulevaisuutta... mihin hemmetttiin kohdistan kaiken sen energian, jota olen koko ikäni kerännyt sisälleni omia lapsiani varten???????????? Riittääkö rakkautemme jakamaan arki vain kahdestaan??????? Mietin, mitä teemme 15 vuoden päästä, kun ystävämme taistelevat teini-ikäistensä kanssa....tai mitä teemme silloin kun ystävämme kuuntelevat ylihuolehtivan ja ylidramaattisen teininsä ongelmia... Tulemmeko me vain töistä kotiin, syömme, katsomme televisiota ja menemme nukkumaan.... sitä teemme nykyisin -ja olemme tehneet aina... onko se elämämme tehtävä??? Jos on, niin mulle ois sitte vaikka ihan sama, vaikka en sitä elämää saisi elää. Sitä nyt on eletty 1998 vuodesta asti, eikä siitä enää pysty ammentamaan mitään uutta.
 
Onneksi olemme valmiita adoptioon! Ehkä me sitä kautta saamme oman energiammepurkauspakkauksen :) Ja onhan meillä vielä hyvänen aika monta monta hoitomuotoa kokeilematta!!! haluaisin uskoa, että joku niistä hoitomuodoista vielä tepsii!!!!
 
Olenko oikeutettu näin dramaattisiin aatoksiin vain reilun kahden vuoden lapsettomuuden tuskan kokeneena??? miten ne, jotka ovat tuskailleet 5 vuotta, 7 vuotta, 12 vuotta, 30 vuotta....  Nooh, itse muistan silloin vajaan vuoden yrittäneenä, kuinka se oli iso tuska... ajan myötä tuska muuttuu ja jalostuu... sitä oppii elämään tuskansa kanssa ja sitä oppii nimenomaan katsomaan tulevaisuuteen! siten, että "mietippä miltä susta tuntuu 10 vuoden päästä, kun olet tämän tuskan kanssa elänyt"
 
En haluaisi tuskaa koko loppuelämää kantaa mukanani! Haluaisin oppia elämään sen kanssa! En haluais joka hemmetin tapahtumaa kokiessani ajatella, että "miltä tämä tuntuisi, jos olisi oma lapsi, jonka kanssa tämän kokemuksen voisi jakaa?"
 
Muuten, yksi tuska, jota koen erittäin voimakkaasti on se, että en ehkä koskaan voi keskustella nuoren aikuisen lapseni kanssa elämän tosiasioista! en voi koskaan kysyä lapseltani, että "mitä mieltä olet siitä ja tästä ja tosta...kannattaisiko minun ostaa tällainen vai tollainen vai sellainen... mitä kuule ostettaisi isille isänpäivälahjaksi..." suren paljon myös sitä, että minulla ei ehkä koskaan tule olemaan tytärtä jonka kanssa voisin jakaa naisten asiat... suren myös sitä, että mitä jos me ei koskaan saaha lastenlapsia............................ meiltä puuttuu ehkä kaikki _KAIKKI_ tulevien omien sukupolvien kanssa koettava....
 
VOI PERKELE!!!!!!!!!!!!!!! ITKETTÄÄÄ!!!!!!!!!! PURISTAA RINTAA!!!!!!!!!!!!!!!! KURKUSSA ON SELLAINEN PALA, ETTÄ EN SAA NIELASTUA ENKÄ OKSENNETTUA SITÄ POIS....
 
täytyy hetkeksi keskittyä töihin, jotta saa ajatukset pois näistä hemmetin masentavista ajatuksista...
 
TÄNÄÄN EN RAKASTA MAAILMAAAAAA!!!!!!!!!!!
 
PS mutta olen niin hemmetin onnellinen vertaistukiystäväni Anskun tilanteesta!!!! Kun tutustuimme syyskuussa 2006 niin molemmat piinailimme ensimmäistä inssiämme! minä koin -kuten ehkä olette ymmärtäneet- pettymyksen, mutta rakas Ansku-bansku sai ristikseen maailman ihanimman asian! onnistuneen ensimmäisen radikaalin hoidon! Hän on nyt onnellisesti yli puolenvälin raskaana ja eilen he kävivät 4D-ultrassa kurkistamassa, että kaikki on varmasti ok. Ja olihan siellä! Onnellinen viesti tavoitti minut illalla juuri kotiutuessani "aivan normaali kaunis pieni TYTTÖ!!!!!!" ja itkuhan siinä taas pääsi (onneksi olen vähän oppinut itkemään)            minä selvästikin kaipaan juuri tyttölasta!!! rohkenen sanoa, että haluaisin tyttären MUTTA!!!!!!!! olen erittäin valmis ottamaan vastaan myös pojan!!!! ottaisin vastaan vaikka 10 poikaa!!! kunhan saisin edes lapsen!        (olenko itsekäs??)