Rakkaat ystävämme "Nokoset" (antamani lempinimi heille) menettivät hetki sitten vauvansa =( Olen sen jälkeen lukenut PALJON kirjallisuutta asiasta ja asian vierestä, ja olen onnekseni saanut huomata, että onneksi heidän elämänsä jatkuu -mukanaan suru ikävä tuska ja onni siitä pienestä hetkestä, minkä vauva heidän kanssaan eli.

En enempiä asiaa ruodi, mutta haluaisin tänne kirjoittaa itselleni ylös tunteen ja vertauskuvan, jonka aamukävelyllä (koirien kanssa) hoksasin.

Näin ensimmäisinä lämpöisinä kevätpäivinä, kun lumi alkaa sulamaan, puiden oksille muodostuu PIENIÄ SITKEITÄ vesipisaroita. Pysähdyin ihailemaan sitä luonnon kauneutta ja tutkin erästä oksaa tarkemmin. Oksa on selvästi alkanut kasvamaan uutta oksaa ja vesipiskot, joita oksalta roikkui, olivat TODELLA KAUNIIITA!

Tarkoitukseni oli puhkaista yksi tällaisista piskoista törkkäämällä sitä sormellani, mutta piskopa olikin niin sitkeä, että se vain tarttui sormenpäähäni kiinni ja jatkoi roikkumistansa siitä.

Silloin ajattelin että Nokoset ovat kuin nämä kevään ensi vesipisarat: sitkeitä ja tilanteeseen "sulautuvia". Vesipisko ei hajonnut, vaikka iso voimakas sormeni yritti sitä räjäyttää. Pisko takertui tiukasti uuteen roikkumisalustaansa ja pysyi siinä, vaikka jatkoin kävelyä. Se piti pintansa vaikka toisella sormellani sitä siirtelin ja vaikka kääntelin sormeani ylös alas oikealle vasemmalle. Pisko venyi, kutistui, valui, mutta piti otteensa tiukasti kiinni.

Ajattelin, että Nokoset ovat juuri samanlaisia: sitkeitä pieniä sissejä! Vaikka elämä on kuinka yrittänyt tökätä sormellaan ja kieputtaa heitä isossa pyörässä, niin he pysyvät sitkeästi arjessa kiinni. Ihan samaten kuin vesipisko, joka tuntui tekevän kaikkensa, että ote ei irtoaisi ja ettei se tippuisi tuhansina pieninä vesimolekyyleinä maahan ja hajoaisi siellä eri puolelle maata.

Pidin piskoa pitkän matakaa sormellani, sillä en halunnut, että se joutuisi kokemaan rikkoontumisen ja putoamisen - sillä ajattelin niin vahvasti Nokosia ja heidän samanlaista sitkeyttään... mitä jos hekin hajoavat samoin kun pikkupisko?

Suivaannuin itselleni, että miksi aloin vertaamaan heitä ja vesipiskoa, sillä en nyt uskalla irroittaa piskoa... mutta ajattelin, että kun en mitenkään voi pitää piskoa loppuelämääni sormenpäässäni turvassa, niin pakko mun on se "päästää menemään"... ravistelin kättäni, mutta pisko sen kuin venyi ja valui, mutta ei irronnut. Jouduin oikein kunnolla paiskomaan kättäni, jotta se irtoaisi... siinä sitten toivoin, että Nokoset olisivat AIVAN YHTÄ sitkeitä eivätkä antaisi itsekään kovin helposti periksi.

vaikka maailma potkii, törkkii sormellaan ja kieputtaa, niin silti täytyy sanoa, että rakastan sitä - sillä potkimisella, törkkimisellä ja kieputtamisella maailma vahvistaa meitä sitkeitä pieniä vesipiskoja! Potkimisella, törkkimisellä ja kieputtmisella maailma ehkä etsii sitkeimmät vesipisarat, joilla sitten luodaan kaunetutta ja uutta elämää maailmaan... jotkut vesipiskot voivat olla vahvoja, mutta eivät välttämättä saa luotua uutta elämää - me sellaiset piskot sitten pyrimme luomaan omalla toiminnalla elämää muille =)

Tähän loppuun vielä IIIIISO hali "nokosille" Olette meille todella rakkaita ja tärkeitä!!! Voimia elämänne vesipiskoilulle!!!! =)  "Nähdään kohta!!" =)