Mummini ja pappani (isäni vanhemmat) ovat kovin kiinnostuneita tästä meidän lapsettomuuskriisistä. He jaksavat AINA kysellä kuulumisia ja keskustella asiasta kunnolla. He kyselevät ja opastavat. He jopa soittelevat silloin tällöin ihan vain kysyäkseen, miten jaksellaan tämän kriisin keskellä. *liikuttuu*

Viikonloppuna olimme heidän luonaan kylässä, ja taas oli isona huolenaiheena meidän kriisi. Mummi kyseli aidon kiinnostuneena, että miten jaksan ja miten voin. Hän kysyi, että itkenkö paljon - ja ku vastasin, että en oikein osaa itkeä, ni hän ei meinannut uskoa  -lapsena ku en muuta kuulemma tehnykään =P Hän kysyi, että miten jaksan käydä töissä, kun on kuukautiset ja pettymys taas iskenyt päin näköä.... enpä ollut miettinyt asiaa.... sitä vain toimii niin kuin päivästä toiseen on tottunut toimimaan.

Mummi myös kyseli, että miten vanhempamme suhtautuvat kriisiimme ja että onko meillä ystäviä, joille voimme puhua asioista.

Kun kerroin, että tämä on oikeasti ihan hemmetin rankkaa ja että itkemään on ollut opeteltava ja että kuulijoita kyllä on, mutta että eihän sellainen, joka ei ole itse kokenut mitään vastaavaa, voi kunnolla tukea ja ymmärtää, ja että välillä on sellainen olo, että "nyt me luovutetaan ja lopetetaan ja tyydytään osaamme" niin siihen mummi sanoi, että "älkää missään nimessä lopettako ja luovuttako, sillä sitä tulisitte katumaan. te syyllistäisitte itteenne loppuelämän, että entä-jos-sittenkin-ois-viety-asiat-loppuun."

Mummilla ja papalla on vain yksi lapsi, ja alettiin isännän kans miettiin, että onko heillä enemmänkin tietoutta tästä asiasta, sillä heidän tukensa on niin täysivaltaista, että pakko heidän on tietää mistä puhuvat. varsinkin ku mummi sano, että on niin onnellinen että nykyään on erilaisia hoitomuotoja - sillä ennenvanhaan ei ollut mitään keinoja.

Mä en vain jotenkin ole uskaltanut kysyä, että "onko teillä ollut sama kriisi?", sillä vaikka todella avoimesti asiasta puhutaan, niin jotenkin en tunne olevani oikeutettu kysymään kaheksankymmpisiltä, että "oletteko tekin tahattomasti (sekundäärisesti) lapsettomia" Kynnys vain ON liian KORKEA!

Äitini äiti... hän ei ole koskaan meiltä kysellyt, että "nooh, jokos sitä jälkikasvua ois tulossa" vaikka muilta sukulaisilta sitä utelee. Me on oltu tosi läheisiä, joten oon aatellu että se johtuu siitä, että tunnetaan niin hyvin, ni sen ei tartte kysellä. Mutta kun kerroin hoitojemme aloitusvaiheessa, että hoidot alkaa, ni se sano HETI: " mä oon AINA tienny, että te ette saa helposti omaa lasta. asia on kerrottu mulle unissa ja mä oon sen aina teidän lähellä ollessa aisitnu!"       silloin olin että "HÄ?!" mutta kun tunnen mummun ja tiedän, että hänessä on "lapin noidan vikaa", ni olin toisaalta vain helpottunut asiasta. Tiesin, että voimme hyvällä omalla tunnolla lähteä hoitoihin, sillä mummulle ei asioita turhaan ilmoiteta.

Toki silloin koin suuttumusta siitä, että miksei hän ole sanonut asiaa meille jo paljon aikaisemmin, ni oisimme osanneet lähteä tutkimuksiin aikaisemmin.

Mummu sano sillon, että hän ei sen takia ole meiltä jäkikasvusta udellut, kun hän on tiennyt että lapsen saanti ei meillä ole niin vain helppoa. hän on aistinut sen jo kun olin lapsi ja unia hän on alkanut näkee asiasta silloin, kun aloin oleen sukukypsyysiässä. VOI kun hän oisi kertonut asiasta aikaisemmin!!! Mutta en tokikaan syytä häntä mistään! oisin vain itse voinut asennoitua asiaan varhaisesta aikuisuudestani asti =P oisko sillä sitten ollut merkitystä, ni se on ihan eri asia.