Mä vaan mietin ja mietin ja mietin ja silittelin munasarjaseutujani... maanittelin folleja kasvamaan ja sisältämään mitä laadukkaimmat munasolut!

Kaikki lähti siitä, että olin menossa töistä kotiin, että alan tekeen kebabkastiketta ja perunamuusia ja salaatteja... mut siel isäntä teki _itelleen_ munakasta. mä luulin, että ku nyt ollaan niin monena päivänä tehty yhteinen ruoka, että sama rutiini ois jatkunu nytkin, mutta ei... siinä se teki itelleen eikä ees kysyny, että teenkö sullekin. En mä vaan koskaan tee ainoastaan itelleni ruokaa... siinä alko jo keittää...

Sit päätin kiehauttaa itselleni nakkeja ja lisänä oisin syöny salaattia, mutta ku isäntä oli munakkaansa syöny, se otti salaattikulhon ja alko siitä lappamaan suuhusa... no mä en tietenkään ollut sanonut sille, että " no mäpä keitän nakkeja ja syön ton salaatin" , joten eihän se voinut tietää!! mutta kyllähän mä siitä suutuin ja melkeen aloin itkeen (minä joka en koskaan itke) No sit mä käyttäydyin niin kuin lapsellinen paska ämmä käyttäytyy ja ku isäntä tarjos salaattikulhon mulle ni sanoin, että "no en todellakaan syö, ku sä sait jo kaiken pilalle!" ja ei syöny isäntäkään...

siitä se kaikki sitte lähti, mykkäkoulu oli valmis alkamaan. jotain arkisia tapahtumia yritettiin väkisi jutella, mut ky mykkis on alkanu ni se ei het lopukaan - vaik kui yrittäis...

onneks isäntä lähti remontoimaan mun vanhempien saunaa ja mun oli määrä lähteä kokouksiin (4 taloyhtiökokousta).

kokoukset meni hyvin ja olin iloinen, että pääsin sieltä niinkin aikaisin pois. menin innoissani kotiin, että alan reunustamaan uutta kukkapenkkiä. roudasin tiiliä pitkin pihaa. olo oli hyvä, ja olin unohtanu koko mykkiksen. isäntä ei siis ollu kotona.

kukkapenkki alko hahmottumaan, ni päätin että menen jutteleen isännän kans siitä, et kaivanko vinossa olevien tiilien päät maahan vai onko siihe jotain parempaa keinoa... mut isännällä olikin viel mykkis päällä... se vaa joojotteli ja jaajatteli... joten päätin, että antaa olla. onhan silläkin oikeus mökätä.

kun oltiin siel vanhempien luona ni isännän veli tuli vaimonsa ja kummityttömme (4kk) kanssa sinne (meitä katsomaan) ja mä olin ihan että "voi itku, mulla ei just nyt ois voimia leperrellä vauvalle"... mut mä jaksoin leperrellä ja dooris oli edelleen maailman ihaninta mitä olen sylissäni hetkeen pitänyt. mä siinä kuljin pitkin vanhempieni kotia ja esittelin vauvalle paikkoja ja eläimiä =) mun oma äiti sit mussuttamaan mulle, että "älä vie sitä sinne, siellä on kylmä..." (paikka oli remontoitava sauna) sit ku doorikselle iski hikka ni mun oma äiti sano "tuliko sulle hikka ku olit siellä kylmässä"          sillon mä aattelin, että "meille ei anneta omaa lasta siksi, että mä en osaa hoitaa sitä, ku vien vieraanki lapsen kylmään. meille ei anneta omaa lasta siksi, että mä en kestä pätkääkään sitä, että äiti tulee viereen neuvomaan..."

lähdettiin hetkenpäästä kummitytön perheen kans meidän omaan kotiin ja siellä sit vähä juteltiin näistä meidän lapsettomuushoidoista... ja mä liikutuin siitä huomiosta, minkä dooriksen äiti muhun jaksoi/muisti kohdistaa... sain liikutuksen pidettyä sisälläni, mutta kun he lähtivät, kaaduin sohvalle ja itkin... MIKSI OI MIKSI TÄMÄ ON NÄIN VAIKEAA!!! miksi en osaa olla niin, ettei vauvojen näkeminen satuttaisi (ja mä hullu menin vielä tuoksuttelemaan dooriksen päätä, ja se on ihanin tuoksu mitä maailmassa on... enkä mä pääse sitä tuoksuttelemaan omasta lapsestani)

alavatsaa oli kiristelly koko päivän ja varsinki illan, mut mä olin tietysti välittämättä. mut ku itku tuli ni tuntemuksetki alko ottaan vallan ja musta tuntu että munasarjat repee... (psykosomaattista, mutta todellista kipua) Siinä mä makasin sohvalla, pyyhin toisellä kädellä kyyneleitä ja toisella kädellä silittelin alavatsaani... toivoin vaikka mitä! toiveitahan ei saa sanoa ääneen, mutta haluan silti sanoa viimeisimmän toiveeni (ja samalla lähetän sen toiveiden linnunradalle ja jään odottamaan, että jos sen joku toteuttaja sieltä ottaisi hoitaakseen) "toivoisin, että elämä olisi lapsettomana helpompaa. että lapsettomuuden tuska ei joka päivä nousisi esiin, vaan voisimme olla kiitollisia siitä, mitä meillä jo on"

sain itteni rauhottumaan hyvissä ajoin ennen ku isäntä tuli kotiin, joten en jäänyt suruni ja tuskani ja ahdistukseni kanssa kiinni... ja nyt me ei enää oltu mykkäkoulussa.

illan päätteeksi tyttö nokonen vielä soitti ja juttelu hänen kanssaan piristi (oman tuskani kanssa) mutta harteilleni tuli jälleen taakka siitä, että miten rakkaat ystävämme oikeasti jakselevat, kun heidän enkelinsä ei ole kosketeltavissa... alko taas omat murheet tuntuu niiiiin pieniltä!! mä en voi käsittää, että miten enkelivauvan vanhemmat jaksavat elää päivästä toiseen. jos mä menettäisin jotain niin rakasta, ni menettäisin elämänhalunikin!!! KAIKKI KUNNIA NOKOSILLE!!! te ootte kyl  niin ihanan sitkeitä sissejä!!! maailman suurin tuska ja silti jaksatte kantaa sitä mukananne!! on iso ilo tuntea teidät!! ootte mun idoleitani!!

nyt lähden eläinlääkäriin vilpin tassun kanssa...