Eilen oli taas se odotettu päivä, kun postilaatikosta löytyy Simpukka lehti. Mulla on AINA tapana selata se HETI kun kotiudun.

Nyt aiheena oli läheisten kohtaaminen... siitäpä syystä ajattelin aloittaa täälä keskustelun siitä, miten läheisenne ovat suhtautuneet lapsettomuuteenne?

Meillä menee näin: me kerrottiin isännän vanhemmille jo hyvissä ajoin, että lasta ei tunnu kuuluvan, ja että lääkärit on epäilly jos joitakin diagnooseja... omille vanhemmilleni kerroin vasta kun menimme ensimmäiselle lapsettomuushoitokäynnille... isovanhemmat ja tädit saivat tietonsa aina sitten sitä mukaan, kun olemme tavanneet.

Isän reagointi oli kannustavaa; äiti koki selvää tuskaa siitä, että vastassa on näin iso kriisi; anoppi alkoi heti tukihenkilöksi; äidin äiti sanoi HETI että "olen aina tiennyt, että sä et tuu saamaan omaa lasta"; isän vanhemmat ovat AIDOSTI kiinnostuneita ja jaksavat jopa soitella silloin tällöin ja kysellä, että kuinka meillä jaksetaan; tädit ovat ottaneet uutisen vastaan aika neutraalisti, mutta selvästi tukien.

Tutuille olemme kertoneet asiasta aina jos he ovat udelleet, että "eikö jo olisi uuden tuvan jussin aika", ja osa on kaikonnut viereltä osa muistaa silloin tällöin kysellä kuulumisia, osa ei reagoi asiaan mitenkään.

MUTTA AINA!!! IHAN AINA!!!! joku heittää niitä kaupunkilegendoja ja kumminkaiman yrittämisen lopettamis tarinoita. GRRRRRRRRRRR!!!!!!!!!!!!!!! MÄ VIHAAN NIITÄ KOMMENTTEJA!!!!!!!!!!!!!! kaikista parasta ois, ku ois hiljaa tai sanois, että "voi, en tiedä mitä sanoa"  - ja samaan tulokseen tulin Simpukkaa selatessani.

Anopin kanssa puhumme asiasta paljon. Äitini kanssa vain lääkärikuulumiset. Isän vanhempien kanssa keskustelemme aiheesta PALJON. Sisarukset ovat aidosti kiinnostuneita, ja heidän kanssaan jutellaan usein. Muut sukulaiset eivät selvästikään halua puhua. Muiden tuttujen kanssa keskustelut kääntyvät AINA siihen, kuinka tutunkumminkaimansiskonpojanvaimonveljensejase onnistu het ku lopetti yrittämisen tai ku pääsivät IVF jonoon.

NO ME EI ONNISTUTTU!!!! ja mä kyl huomautan asiasta AINA HET ku minulle argumentoidaan noilla tarinoilla.

Ihailen niitä ihmisiä, jotka sanovat rehellisesti ja aidosti, että "en tiedä mitä sanoa", jolloin voin itse ottaa ohjat käsiin ja kertoa tilanteista ja kehottaa kysymään kaikki mikä askarruttaa. ja silloin saakin parhaan keskustelun. ja kun on hyvä keskustelu, voi itsekin taas vaihteeks jäsentää ajatuksiaan ääneen.

Ystävät sitten. He ovat kyllä ARVOKKAITA!!!! he jaksavat AINA kysyä kuulumisia!!! he jaksavat kuunnella! kysellä! lohduttaa! avata silmiä rehellisillä kommenteilla! he osaavat jopa vitsailla juuri silloin kun on sen aika! - huumori nimittäin on LOISTAVA defenssimekanismi!!

Kiitos siis ystävät!!! Jonna! Kati! Hilkka! Outi! Marika! Päivi! Jarkko! ja ennenkaikkea TE VIRTUALIYSTÄVÄT!!! ja varsinkin tietysti kohtalotoverit!!!

ILMAN TEITÄ EN JAKSAISI TÄMÄNKÄÄN VERTAA!!!

ps viimeyönä jo sain nukuttua! vaikkakin Simpukan lukeminen AHDISTAA AINA! heräsin siihen normaaliin kahden aikaan, mutta sain heti unen päästä kii. heräsin kolmen aikaan, mutta nukahdin taas - vaikka molemmilla kerroilla ajattelin "ei taas tähän aikaan" - mutta ONNEKSI sain nukuttua!!!!

Nyt kun olemme YRITTÄNEET lasta 2,5 vuotta, ni asia on jo niin arkea, että siitä ei paljon puhuta - mutta tarvittaessa löydän AINA jonkun, joka jaksaa kuunnella ja tukea!! eikä itselläkään ole enää niin suuri tarve puhua... sillä murheet ovat kuitenkin joka kerta samat! MIKSI? MIKSI EI? MITÄ TEHDÄÄN? MILLAINEN TULEVAISUUS? jne...

Plääh, tulipa taas pitkä juttu...