Hän kommentoi minulle, että huomaanko, kuinka kaikki lapsettomat ystäväni tukevat ja iloitsevat uutisistani, eivätkä moiti uutisointia ja väärää aikaa...

HUOMAAN TODELLAKIN!!!! ja tästä keskustelinkin PALJON bestiksen kanssa, että uskallanko kirjoittaa ja viestittää onnellisuuttani... ja päädyin siihen, että uskallan, sillä toivon uskon ja luotan, että jokainen lapseton ymmärtää tilanteemme... toiveiden mahdollisen täyttymyksen... pelkojen vääräksi osoittamisen... harteilla olevan taakan (edes hetkellisen) kevenemisen... ilon ja onnen tunteen, kun asioihin on tullut selvyyttä...

Olen pohtinut myös sitä, että moniko enää seuraa blogiani, jos nyt onnistumme... mutta sen tarkempi pohtiminen ei ole nyt ajankohtaista, sillä vielä emme ole onnistuneet kuin hoidon toteuttamisessa.

Ja uskon, että jokainen lapseton kanssasisareni ymmärtää, että toivon enemmän kuin mitään, että tekin saisitte kokea tällaista onnistumisen onnea seuraavan hoitonne aikana!!! Ja toivon, että ymmärrätte, että näin eka kerralla mulle riittää se, että hoito onnistui toimenpiteenä!! Jos hoidon tulos ei ole toivottu, niin uskon, että seuraavassa hoitotoimenpiteessä mulle ei enää riitä pelkkä toimenpiteen onnistuminen tuottamaan tällaista euforiaa!!

Mä olen sellainen, että kun asiat ovat uusia, niin olen voittaja jokaisessa onnistumisen vaiheessa (niin olin insseissäkin) ja mitä tutummaksi asiat käyvät, sitä enemmän tarvitsen siihen, että uskallan iloita.

Ja nyt haluan iloita tästä, mitä nyt olemme saavuttaneet!

Ja tiedän, että tunnette varmasti jonkinlaista katkeruutta sisimmässänne, mutta tiedän, että toivotte aidosti onnistumistamme. Ja mä toivon samoin teidän onnistumista!! Ja ennen kaikkea sitä, että kukaan ei katkeroituisi eikä masentuisi eikä luovuttaisi!!

Toivon myös, että kirjoitatte tunteistanne avoimesti!!! Sillä en voi muuttaa toimintatapojani, ellen tiedä, mitkä toimintani aiheuttavat mielipahaa! Minä ymmärrän teitä!!! Antakaa tulla vaan! Se helpottaa!

Ja muistakaa, että edelleen olen erittäin tietoinen siitä, että onnistumisesta ei voi vielä puhua, mutta iloitsen toimenpiteen onnistumisesta ja diagnoosista ja siitä, että juuri tällä hetkellä sisälläni on Aino ja Ahti =) surujen aika on sitten, kun on niiden aika! (toivottavasti ei koskaan, mutta olen siihenkin valmis)