Nyt alkaa oleen sellanen fiilis, että masennus pääsee iskemään iha minä hyvänsä hetkenä!!!

Juhannus oli sinänsä ihan kivaa aikaa, että sai levätä työstä! Meitä kutsuttiin moneen paikkaan viettämään juhannusta, joten päätimme viettää joka päivän eri porukassa: aaton aatto meni mun veljen perheen kanssa mökillä (ja siellä ikävöin omaa lasta lähes kokoajan, oli se kummipojan läsnäolo vain niin riipivää: ihanaa mutta tuskallista - eikä todellakaan tuskallisen ihanaa tai ihanan tuskallista...)

Aatto meni sitten Piun perheen kanssa, ja heidän seurassaan haaveilin perhejuhannuksesta, sellaisesta joita me lapsena vietettiin: naapuruston lasten kanssa riehumista, limsakori, juhannuskoivut, juhannussauna, juhannusajelu, lentäjien näytös, naapurien kanssa ilakointia, yö myöhään valvomista, isin lämmin syli, äitin lämmin syli, molempien hermojen kiristely ku itellä oli niin hauskaa, että heillä varmasti oli pinnassa pitämistä...

Juhannuspäivän iltaa vietettiin ystäväporukalla, ja kuten bestikseni loistavasti hoksasi, niin kaikki läsnäolijat olisivat paljon mieluummin viettäny aivan toisenlaista juhannusta!!! oman lapsen kanssa, oman raskauden kanssa, oman unelmatyön kanssa, oman kullan kanssa, oman kihlatun kanssa.... joten oli meitä kyl kunnon sakki viettämässä "sijaistoimintajuhannusta" - HAUSKAA sellaista kuitenkin!!! Itse poltin näppini heti alkuvaiheessa, muurikkapannun kanssa... loppuillan istuinkin käsi napossa, kylmässä vedessä...

Juhannuspäivän päivänä olimme kahdestaan ja koitimme kuluttaa aikaa. Kävimme myös isännän veljen luona, sillä hekin kutsuivat meidät yhteiseen aattoiltaan - mutta emme siis olleet heillä, joten kävimme päivällä kyläilemässä. Kotona meitsi leipo illaksi pizzaa ja isäntä teki pientä puhdetta kotipihassa. ennen mökki-iltaan lähtöä, kävimme huoltoasemalta kysymässä grillihiiliä... huoltoaseman piha oli täynnä autoja ja lähes jokaisessa pöydässä istui PERHE nauttimassa ihanasta aurinkoisesta päivästä ja yhteisestä ajasta ja jäätelöstä... siinä olikin kaikki elementit, joita itse kaipaan... ja toki ystäväseurassa nuo ajatukset hiipi mieliin milijuuna kertaa. olinkin mielestäni TODELLA hiljainen koko illan... en lainkaan oma itseni... en käskyttäjäakka, en juoruakka, en käläkäläakka... vaan suota kohti hiipivä surupakkaus. onneksi oli kuitenkin hauskaa, jotta en kovin nopeesti sitä suota kohti kulkenut.

Tänään olin lapsuudenkodissani skannaamassa lapsuuden aikaisia kuviani digimuotoon... oli ihana selata albumeita ja todeta, että mulla oli mahtava lapsuus!!! oon saanu olla monessa mukana (joskus jopa joutunut), vanhempani ovat satsanneet meidän lasten viihtyvyyteen paljon...

Kuvia oli paljon ja hyviä muistoja mieli tulvillaan... mutta piakkoin mieli muuttui surulliseksi, sillä tajusin, että itse en välttämättä saa koskaan ottaa kuvia omasta lapsestani!!!! (nyt tuli itku) Mieleni valtasi myös kateus omien vanhempien onnea kohtaan... he ovat saaneet kokea sen kaiken, mitä lapset perheeseen tuovat... he ovat saaneet kokea ilon, onnen, pelon, surun, huolen, murheen, suuttumuksen, väsymyksen... kaiken, mutta kaikessa on ollut mukana rakkaus.... ehdoton ja syvä vanhemman rakkaus... me ei saaha kokea sitäkään.............. (itku senku yltyy)

En voi järjestää omalle lapselle syntymäpäiviä... en voi katsoa, kun omat lapset leikkii naapurin ja ystävien lapsien kanssa...en voi hankkia omalle lapselle lemmikkieläintä... en voi tapetoida lastenhuoneen seiniä teeman mukaisesti....en voi ostaa omalle lapselle leluja... en nää, kun lapseni avaa joulu- ja synttärilahjapaketteja suurella jännityksellä... en näe lapseni onnellista ilmettä, kun hän saa mieleisensä lahjan... en voi järjestää lapselleni rippi- ylioppilas- valmistujais- kihlajais- hää- tms juhlia... en voi tehdä ystäviä ja sukulaisia onnelliseksi sillä, että kertoisin raskaudestani, odotuksestani, synnytyksestäni, vauvan vauvaiästä, ensi hampaista, ensi kääntymisistä, ensi ryömimisestä, ensi askelista, ensi sanoista, ensi mistään... en voi viedä lastani erilaisiin huvi- ja eläinpuistoihin... en voisi ostaa lapselleni kivoja vaatteita... en saisi koskaan lastani syliini... en saisi koskaan kokea sitä, miltä tuntuu kun lapsi ehdoitta rakastaa minua... en saa koskaan rakastaa ehdoitta omaa lastani... en saa opettaa lapselleni mitään: en yhteiskunnallisia asioita, en suvun perinteitä, en muodostaa omia perheperinteitä... en koskaan saa nähdä kun isäntä rakastaa lastaan... en koskaan saa kokea tuota kaikkea isännän kanssa yhdessä... en koskaan voi kutsua meitä isäksi ja äidiksi.... en voi koskaan............................................ (en pysty enempään)

TIEDÄN mikään ei ole varmaa... kaikkea voi vielä tapahtua... mutta juuri tällä hetkellä tunnen näin... pelkäsinkin, että milloin tämä tulee... ja se tuli sitten tietysti juhannuksena--- mutta onneksi vasta viimeisenä vapaapäivänä... huomenna on taas vain jaksettava töihin (kahteen paikkaan)

ei vaan voi mitään...