Kävin äsken keskustassa vähä asioolla, ni aina ku näin jonku sellasen, joka tietää Ahtista ja Ainosta, ni mun mielen valtas ylpeys =) siis semmonen positiivinen ylpeys =) semmonen, onkohan se sitten onnistujan ylpeys =P ku ei sitä kyl viel äidin ylpeydeks voi sanoo =)

eli voitte varmasti havaita, että varmuus, onnellisuus, positiivisuus jne on edelleen valloillaan =) ja mä nautin päivän kerrallaan!!!

tukiperhetoimintaorganisaattori soitteli kuulumisia, ku se ties, että kesäkuun aikana selviää hedelmöityshoitojen tilanne. sain samalla positiivisella ylpeydellä kertoa, että vielä olemme tietämättömiä, mutta että Ahti ja Aino on siirretty kohtuun. Sovittiin, että mikäli raskaus alkaa ja varsinkin jos molemmat piskuiset jaksaa kasvaa, ni sitten perumme tukiperhetoiminta-aloituksen, mutta osallistumme kuitenkin koulutukseen, joka on suunnitteilla syksylle tai talvelle. Eli koulutukseen menemme joka tapauksessa, mutta se, milloin pystymme ottaa tukitoimintaa ajatellen lapsia luoksemme, ni se on vielä mietinnässä.

Kait hällä ois ollu meille joku sisaruspari maakunnasta tarjota kesäksi, mutta tultiin siihen tulokseen, että me ei pystytä toimimaan 100%:sesti, joten hän etsii toisen perheen. Hän kyllä myös epäili, että niin pitkän matkan takaa ne vanhemmat ei ois ees ollu valmiita lapsia meille kuskaamaan... se tässä onki mälsää, että ku isoin osa tuettavista perheistä asuu maakunnan keskiössä, ja me ollaan täällä pohjosrajalla... ei kukaan haluu tänne mettään asti lapsiaan kuskata... harmi! mutta ymmärrettävää kyllä! siis matkan takia! ei missään nimessä ympäristöpuitteitten takia! päinvastoin! vanhemmat haluais, että lapset pääsis maalle -  mutta 100km suuntaansa on liian pitkä matka...

Mutta onneks päästään koulutukseen =)