nimittäin lapsettomuuspaskaa... paskaa paskaa paskaa PASKAA ISOLLA PEELLÄ!! ihan paskan isolla peellä nimittäin!!!!

meidän töissähän ei siis enää ole mahaa... joten sinänsä elämä on helpottanut... mutta tänään mun tehtävänäni oli laskea hänelle äitiysloman palkka... oonhan mä tienny ihan kokoajan, että tämä tulee vastaan... ja olenkin TARKOITUKSELLA siirtänyt asian opettelua eteenpäin ja eteenpäin, mutta tänään oli PAKKO. soitin siis kelaan ja kyselin, että miten asia menee... luin työehtosopimuksia, että mitä siellä sanotaan... ja selvishän se periaate aika äkkiä... mut mun tartti soittaa hänelle ja kysellä äitiysrahapäätöksistä... PUHUA HÄNEN KANSSAAN RASKAUDESTA JA ÄITIYDESTÄ... hänen piti kiivetä vinttiin hakemaan paperi ja mitä hän sanoikaan:

"Voi satu... sä et kyllä tiiä yhtään, kuinka vaikeaa tällaisen ison mahan kanssa on liikkua. et kyllä pysty uskomaan..." ja mä tietysti kuulin äänestä sekä piruilun, vittuilun, mahtailun, ylpelyn että säälin. mutta sain näyteltyä ja sanoin nauraen "ai että enää et pysty menee viittä rappusta kerralla vaan pitää tyytyä kolmeen"

NO EN JUMALAUTA TIEDÄKÄÄN!!! MUTTA ARVAA HALUAISINKO TIETÄÄ????? HALUAISIN

Mutta mä EN tiedä mä EN usko - kuinka voisin tietää ja uskoa, ku mulle ei sitä kokemusta suoda. ei yrityksistä huolimatta. ei hoidoista huolimatta. ei toimenpiteistä huolimatta. ei pyynnöistä huolimatta. ei aneluista huolimatta. ei vittu mistään huolimatta!

onneksi pestikseni oli juuri mesen päässä, kun tämä tilanne oli pahimmillaan - tai siis olotilani oli pahimmillaan. hän siellä kirjoitteli joitai lohdun sanoja, ja ne lohdutti jälleen kerran niin paljon, että itku tuli... SIIS MÄ ITKIN TAAAAAAAS TÖISSÄ!!! minä, joka en vain osaa itkeä!!

voisiko joku antaa ASIALLISEN vastauksen siihen, että MIKSI tämä tuntuu niin helevetin pahalle??? enkä todellakaan halua tähän väliin mitään sellaista psykologisointia että SÄ OOT VAAN NIIN HEMMETIN KATKERA IHMINEN semmoinen joka ei osaa iloita toisen onnesta vaan ottaa toisen onnen niin henkilökohtaiseksi pottuiluksi, että katkeroituuhan siitä väkisinkin... katkeruus on nimittäin mulle uusi tuttavuus - erittäin epätoivottu sellainen... enkä vielä osaa elää sen kanssa...

mä vein tänään sen kantoliinan Tuomaksen isälle, että vie sen äidin käytettäväksi... menin samalla läpi kaikki ostamani vauvan vaatteet, että jos nimikoisin ne ja lainaisin myös Tuomakselle... mutta MÄ EN PYSTYNY!!! mulla on joka vaatteelle joku tarina tai joka vaatteella on joku merkitys minulle... on belgiasta ostettuja vaatteita, on Ainon ja Ahdin yritysreissulla ostettuja, on äidinrakkaus vaatteita, on sammakkovaatteita, on retrovaatteita... mä en vaan pystyny niitä luovuttamaan... mut mitä vittua mä niillä teen?????? koristelen joulukuusenko??? joulukuusen, joka pitää pystyttää, vaikka ei ole lapsia sitä koristelemassa, ei ole lapsia sitä hiplaamassa, ei ole lapsia sitä kaatamassa, ei ole lapsia sitä ihailemassa... vittu mä EN laita tänä jouluna kuusta...

ai mäkö negatiivisella päällä??? EN VAAN KATKEROITUNEENA JA TUSKAISENA JA AHDISTUNEENA... ja itsesäälissä rypevänä sanon ANTEEKSI IHAN HEMMETIN PALJON ETTÄ OON OLEMASSA.......

parempi lopettaa ku ei tuu mitään hyvää sanottavaa... paitsi että KIITOS BESTIS!! ku jaksoit auttaa mua sun murheista huolimatta!!! KIITOS JA HALI... aijuu sä et niin piitannu siitä, että me halailtais...