yritän kuvitella, että meille kävisi niin kuin kommentoijalleni tarja v:lle, että ensin he yrittävät ja yrittävät ja vaipuvat lähes epätoivoon, kun ei lasta vain kuulu... ja sit yhtäkkiä he ovatkin raskaana... ja nyt heillä on KUUSI lasta!!!

ei en vain pysty... en pysty näkemään itseäni yllätysraskaana ja monen lapsen äitinä... en vain näe mitään!!!

kun katson tulevaisuuteemme, näen vain minut ja isännän tekemässä tätä kaikkea samaa, mitä nytkin teemme. ilman omaa lasta!

toki tarjan epätoivoisesta yrittämisestä on 16-17 vuotta... mut vaikka katson niin kauas, ni en näe yhtään mitään!!!! en näe enää edes koiria =(

mutta eikö se oo pääasia, että näen itseni ja isännän edelleen yhdessä!!??

HYI HEMMETTI!! nyt alko ahistaan!!! siis 17 vuottahan on ihan hemmetin pitkä aika!!!! miten me jaksetaan elää hienoa elämää ihan vain kahdestaan??? milloin se seesteisyys ottaa sit vallan ja tajutaan, että kahdestaan on tosi hyvä olla??? ja entä jos todetaan, että kahdestaan ei olekaan hyvä olla???

mä en kestä!!! jos me ei saaha lasta ni haluan ainakin, että ME PYSYMME YHDESSÄ!! sillä meidän on niin hemmetin hyvä olla!!! me on kasvettu yhteen!!! meillä on ihan oma elämä ja omat rutiinit ja omat toisiinsa sopivat arvot!!! meidät on luotu yhteen!!! eikö sen kerro jo se, että me on "löydetty toisemme" 10-11 vuotiaina!!!!!

eihän se voi pilata kaikkea, että me ei saaha lasta!? EIHÄN!!!! LUVATKAA SE!!! VAKUUTELKAA MULLE!!!

onneks kumpikaan ei oo koskaan ottanu eroa puheeks!!!! mä luovuttaisin varmasti ihan heti, jos isäntä sanois sanan ero! mä en jaksais taistella!!! mä luovuttaisin kaiken!!

HUH HUH!!

 

ei mun pitäny tällasia kirjotella!!!

lapsettomuus ei edes juuri nyt vaivaa mieltä!!! mä luotan niin vahvasti tuleviin hoitoihin ja adoptioon!!!

saakohan muuten olla adoptioprosessissa ja hoidoissa yhtäaikaa????