Olin ratsastamassa keskiviikkona... Oltiin maastossa... Yhtäkkiä ku tultiin metsästä pellon reunalle ja alettiin pikkuhiljaa ravaamaan, ni mulle iski jumalaton pelkotila!! Mun sydän hakkas tuhatta ja sataa, ja pyrki ulos sekä rinnasta että kurkusta... Mun kroppa jännittyi outoon jännitystilaan... Silmät oli varmana ku lautaset: ISOT ja laajentuneet... mua PELOTTI!

Sanoin asiasta heti ohjaajalle ja kerroin kokoajan, miltä tuntuu. Ohjaaja hiljensi vauhdin käyntiin ja kehotti mua hengittelemään hitaasti ja syvään. Mä myös ravistelin itseäni, että renotutuisin. Puhuin tuntemuksista kokoajan ääneen, sillä se selvästi rauhoitti mua, kun TIEDOSTIN ääneen, miltä tuntui.

Matka jatkui kokoajan ja kun olimme taas metsässä, niin olo rauhoittui. Mutta sitten rupesi ITKETTÄMÄÄN!!! siis oikeen sellainen itkuitkuitku itketys. EN kuitenkaan itkeny, herranen aika sentään! Pois se minusta! =P

Metsässä käveltiin ja analysoitiin, että mitä tapahtu, mut ainakaan mä ite en tienny yhtään mistä on kyse. Kyllä, hevonen oli hetki sitten säikähtänyt - mutta on se säikkyny milijuunasti ennenki, enkä oo ite vajonnu pelkotilaan... Ohjaaja mussutti meille, et ku me ei saatu hevosia tekemään sitä, mitä se käski - et jos mä reagoin negatiiviseen palautteeseen noin (en kyl koskaan ennen oo reagoinu noin, ja negatiivista palautetta olen kyllä kuullut ennenkin)

En vain voinut ymmärtää!!!

Tultiin jälleen pellon reunaan ja pulssi alko jyskyttää. Sanoin asiasta heti ääneen ja sanoin myös, että katselen tonne vasemmalle, missä on metsää. Et eikai mulla ole nyt tulossa joku aukeanpaikan kammo???

Ohjaaja laittoi meidät hitaaseen raviin ja sano, että jutellaan kokoajan kivoista asioista, että saat muuta ajateltavaa - ja niin tehtiin ja paniikki ei iskeny!

Sit oltiin taas "metsän" keskellä ja kun tultiin seuraavaks paikkaan, missä edessä alkoi häämöttää pellot ja tiesin, että loppumatka onkin sitten pelkkää peltoa, ni meinas taas alkaa hirvittää, mut sanoin asiasta jälleen ääneen ja sanoin et JUTELLAAN ja sit viel vähä ravattiinkin. Ja pelko ei iskeny.

Olin ihan et W T F??? en ihmettel YHTÄÄN että jotkut paniikkikohtauksista kärsivät hakeutuvat hoitoon!! OLI SE NIIN PELOTTAVA OLOTILA!!! varsinki ku ei voinu ymmärtää, mistä johtui!

Ohjaajan kanssa keskusteltiin asiasta, mutta ei oikeen mikään selitys tuntunu täsmäävän.

Illemmal juttelin Nokosen tytön kanssa, ja hän ihmetteli, että miten just ratsastuksen aikana, ku mähä nautin siitä niin kovin... samaa mäki ihmettelin. Nokonen kysyi, että mitä ajattelin silloin, kun kohtaus iski - en yhtään mitään... ainakaan sellasta mikä ois ahdistanu tms... Nokonen kysyi, että onko mulle sattunu hevosen kans jotain ja sit muistin AIJUU!!! olen tippunut juuri sillä pellolla hevosen selästä kun laukattiin.... SIITÄHÄN SE JOHTUI!!! aloin pelkäämään, et jos taas laukataan ja lennän taas... ja aina kun tultiin uudelle pellolle, ni pelko hiipi taas, et entä jos NYT laukataan ja lennän... ja pelkotilaa varmasti vahvisti se, että ohjaaja ratsasti sellaisella hevosella, jota vasta koulutetaan ja joka oli tosi tosi tosi energinen, ni mä varmaan alitajunnassa pelkäsin, että jos laukataan ni se laukkaa varmaan iha sikke nopeeta!!

Huojensi iha sikana tajuta, että mistä pelkotila johtui!! Juttelin siitä sitten myös ohjaajan kanssa ja hän sanoi, että hän epäilikin tuota syytä, mutta ei viitsinyt kysellä siitä mitään, sillä sit ois voinu tulla totaalinen ihmislukko, että "JOO MÄ EN LAUKKAA ENÄÄ KOSKAAN!! ja MÄ TUUN ALAS TÄÄLTÄ HEVOSEN SELÄSTÄ!!"  kritisoin, että sen ois pitäny otta asia puheeks ees sitte ku tultiin tallille ja hypättiin pois selästä.

Mut ei mua oikeesti haitannu se, että se ei sitä ottanu puheeks =) oli kiva analysoida itseään =P (niinku sitä ei hemmetti vie ois tässä kaks vuotta jo teheny) =P