ElishiaKoon blogissa oli hyvä keskustelu meneillään, ja itsellä näky tulevan kovasti asiaa, ni aattelin kirjoittaa saman tänne omaanikin =P

 

Aiheena oli lapseton + lapsellinen = onnistuuko...

 

Omasta mielestäni lapsellinen+lapseton pärjää ystävyytensä kanssa, jos suhde on avoin ja välitön ja tasavertainen. Kumpikaan ei ole parempi kuin toinen - paitsi toinen on paras vanhemmuudessa ja toinen on paras lapsettomuudessa =) eli molemmat on OMAN TILANTEENSA parhaat kokijat =) ja toinen ei voi tietää toisen tunteista ja ajatuksista, jollei toinen niistä kerro. Pitäähän sitä avoimuutta viljellä joka suhteessa!! Eli avoimuus ei ole mikään lapsettoman ja lapsellisen suhteen erikoispiirre!

 

Keskusteluun osallistuin seuraavalla: "Itse olemme lapsttomuuskriisin pyörteissä, mutta me olemme alusta asti olleet avoimia asiasta. Jos joku kysyy "jokos teille on tulossa" ni vastaamme, toivomme, että tulisi, mutta lääketieteenkään voimin ei lasta valitettavasti kuulu. Saman sanon jos joku huomaamattaan loukkaa sanoillaan, eli jos joku sanoo "kyl teidänki pitäis jo unohtaa itsekäs vapaan nuoren parin elämä ja tehdä se lapsi" - tottakai se sattuu!! mutta kun selitän asian lauseen heittäjälle, niin häneenkin sattuu =P mutta se on se kertakirpaisu (tai pidempikinaikainen molemmilla osapuolilla) mutta tiedämme, että jatkossa keskustelut on helpompia - niin meidän lapsettomuudesta kuin muiden lapsellisuudesta.

on hetkiä ja aikoja, jolloin KAIKKI lauseet satuttaa! mutta se on osa tätä kriisiä!! sanojen satuttavuus on kiinteä osa jokaista kriisiä! myös sanomattomat sanat satuttaa! eli joskus satuttaa se, että joku ei huomaa kysyä, mitä meille kuuluu ja miten hoidoissa menee. - mutta enhän mäkään hoksaa aina kysyä lapsellisilta, että "mites teillä lapsen kanssa sujuu"

todella rankaksi olen itse kokenut raskaana olevat naiset. sellaiset varsinkin, joilla se maha jo näkyy.

pystyn puhumaan puhelimessa, pystyn mesettää ja mailaamaan, mutta kun olemme kasvotusten, tunnen tuskaa!! ja uskon, että meidän tilanteesta tietävät mahatkin tuntevat eräänlaista tuskaa.. toivon että EI SÄÄLIÄ vaan myötätuntoa. osaanhan minäkin tuntea onnea heidän raskaudestaan =)

mutta kun se on selvästikin AINA tapauskohtaista... joskus loukkaannun raskaana olevan, tai vanhemman, sanoista - joskus samat sanat naurattavat - joskus samat sanat saa luennoimaan tieteellisiä faktoja - joskus samat sanat ei aiheuta mitään reaktiota - ja mikäli samat sanat sanoo joku toinen ihminen, ni se on taas tilanne erikseen =p

MONIMUTKAISTA !!! eikö!!??? eli EI ihme, että me lapsettomat JOSKUS vain käperrymme oman napamme ympärille - kun emme itsekään koskaan tiedä, miten mihinkin reagoimme!!!

ja niinhän se on odottajillakin ja äideillä... että koskaan ei teidä, mikä tuntuu miltä! se vain on niin, että se on se sen hetken tilanne... "

Tänne omaani jatkan vuodatustani =):

 

Isoin kriisi itselläni on ollut työskennellä raskaana olevan työkaverin kanssa (maha). Alku oli helppo ja oli ihanaa seurata raskauden etenemistä. Sitten maha alkoi olemaan MIELESTÄNI liian ronski!! hän esitteli mulle uusia äitisyvaatteitaan (vaikka vielä ei selvästikään ollut vaatteiden tarve: äitiyshousuja, vyötettynä vyöllä siten, että pysyis jalassa. äitiysliivejä, vaiks tisulit tais olla iha samaa luokkaa ku ennenki (onneks ei sentään varsinaisia imetysliivejä), tuubitoppeja vaiks maha oli iha yhtä pieni ku ilman raskautta jne...) Hän tuli monta kertaa viikossa eteeni esittelemään mahaansa, et "kato kui kasvanu" (eikä ees ollu). hän esitteli erilaisia vauvantarvike-esitteitä (vaunuja, sittereitä, turvakaukaloita, vaatteita jne) Hän ruikutti pahoinvointiaan, leveneviä paikkojaan, löystyviä ruumiinosiaan jne

 

Ja tota tapahtu jatkuvasti... vaikka pyysin, että ottaisi tunteeni huomioon... vaikka sanoin "anteeksi, mutta juuri nyt en jaksaisi kun on menkat/hoito epäonnistunut... ei tehoa... Ei auttanut vaikka sanoin: "voisitko sinä hillitä itsesi(kestää olla hehkuttamatta) viikon kuussa silloin ku mulla on menkat, ni mä hillitsen itseni (ja kestän hehkutuksen) sen kolme viikkoa, mitä menkkoja ei ole... sovittiin - ei tod toteutunu!!! montakohan kertaa jouduin sanomaan "juu on ihana maha, on kasvanu, on ihanat vaunut, on ihania vaatteita jne mutta MULLA ON MENKAT" - ja hetkeksi se tehos, mutta kohta taas oli unohtunu... (ei siis auttanu avoimuus)

 

loppuyhteistyöaika menikin siinä, että välttelimme aihetta joka hetki. välttelin katsomasta mahaa. ohitin hänen esittämät kysymykset meidän hoidoista "ei ole hoitoja"-kommentilla, enkä selittänyt asiaa yhtään enempää.

 

muistin välillä kysyä, mitä lääkärissä ja neuvolassa on ollu puhetta ja mitä ultra kertoi jne

 

rehellisesti sanottuna, minä muistin kysellä (olisin voinut kysellä PALJON enemmänkin, mutta tuska sisälläni ei kyettänyt minua siihen) mutta hän ei kysellyt.

 

hän ei ehkä kysellyt siksi, että en itse pystynyt keskustelemaan hänen kanssaan asiasta... hän ehkä väsyi yrittämiseen...

 

sitten hän jäi äitiyslomalle ja mun elämä helpottui!! aloin kokemaan HUONOA OMAATUNTOA siitä, että en kysellyt hänen raskaudestaan. Koin siitä huonoa omaatuntoa KAUAN! mutta nyt olen järkeillyt sen niin, että kun henkiset voimani eivät vain riittäneet!!! en voi toimia yli voimavarojeni... sehän on mahdotonta!! Olin VIHAINEN ITSELLENI siitä, että en pystynyt hänen raskauttaan käsittelemään - kaikista alku-uhoista huolimatta... (alkuun kun oli helppo sanoa, että "ei tunnu missään", sillä en ollut aikaisemmin ollut vastaavassa tilanteessa, enkä tiennyt, miten sellaisessa tilanteessa käyttäytyisin...

 

nyt kun maha on vauvansa kanssa kotona, olemme viestitelleet ja mailailleet ja itestäni ainakin tuntuu siltä, että tämän minä kestän, että hänellä ei ole mahaa, mutta hänellä on vauva. vauva ei tule sitten mukana töihin - toisin kuin mahaa oli pakko kantaa mukana =P

 

tosin, se olen jälleen minä joka otan yhteyksiä... roikunkohan hänessä turhaa? aiheutankohan siellä päässä pahaa mieltä sillä, että NYT kyllä voin pitää yhteyksiä?

 

mutta se johtuu siitä, että kyllä minäkin haluaisin, että minun äitiydestä ja vauvasta kyseltäis... että ystävät ja työkaverit pitäisivät minuun yhteyttä... ja olen OIKEASTI kiinnostunut siitä, miten uusi perheen arki sujuu ja millaista se elämä vauvan kanssa oikeen nyt sitten onkaan...

 

haluaisin, että maha ottaisi myös oma-aloitteisesti minuun yhteyttä, mutta tiedän, että se ei ole hänelle helppoa, sillä hän tietää kuinka kova tuska mulla lapsettomuudesta on, eikä hän tiedä, että NYT olen asian kanssa sinut. Nyt kun enää ei ole mahaa, jota en saa silmistä pois. vaan nyt on vauva, joka on SUURIN LAHJA mitä ihminen voi saada! ja nyt on vauva, jota voin itse koskettaa ja jolle voin itse jutella! oishan se nimittäin ollut naurettavaa, että olisin hiplannut mahaa ja jutellut sille =P

 

nyt ystäväpiirissämme on pariskunta, jotka odottavat lasta - mutta tiedän, että heidän kanssaan pärjään todella hyvin, sillä olemme avoimia ja maha ei ole kokoajan silmissäni =) ja kun tiedän, että raskautuminen ei ollut heillekään helppoa!

 

Sitten olis vielä yks kategoria, jonka haluan tässä mainita.

 

Vertaistukiystävät, jotka ovat parhaillaan hoidossa. Eilen Myyryläinen nimittäin kysyi, että miten mä jaksan ja kestänkö sen, että vertaissisaret ovat hoidossa, mutta itse emme.

 

Ja voin hyvällä omalla tunnolla sanoa, että KESTÄN!!! on kiva seurata sitä, miten itselle vieraat hoitomudot etenee, miten kukakin reagoi hoitoihin, millaisia höpsöjä heistä tulee, kun he miettivät päivän polttavia ajatuksiaan =)

 

Mutta kuten yllä jo kirjoitin, se tilanne on aina tapauskohtainen ja aikasidonnainen =) eli vaiks nyt tuntuu siltä, että KESTÄN ni illalla voi olla etten kestäkään ja aamulla taas kestän. jjossain vaiheessa olen taatusti turta, jossain vaiheessa kateellinen, jossain katkera, jossain iloinen, jossain onnellinen, jossain tukija, jossain tuettava jne =) koskaan kun ei voi tietää =)

 

peräänkuulutankin tässäKIN suhteessa avoimuutta =) ja aion yrittää itse sanoa avoimesti, jos en kestä... ja sit yritän kuitenkin kestää tai sit toinen osapuoli yrittää hillitä itseään sen aikaa, kun just nyt ei kestä =P

 

en nimittäin halua erkaantua teistä vaikka emme itse hoidossa olekaan! en myöskään halua erkaantua teistä sitten, kun te olette raskaana ja me emme onnistu millään hoitomuodolla.... sitten pyydän vain aikaa - aikaa hyväksyä tilanteemme, aikaa totutella ajatukseen, aikaa totutella teidän muiden raskauksiinne =)

 

tiedätte varmasti mitä tarkoitan!!!

 

hali kaikille!! ja anteeksi kaikki odottajat ja mahat ja äidit ja isät, joita olen koskaan kylmäkiskoisuudellani loukannut!! se on se mun tuska, joka sisällä jäytää, ja se on se joka ohjaa käyttäytymistäni - ei järki! järki tulee sitten vähän myöhässä - ja tuo mukanaan itsevihan ja häpeän ja kiukun!!