Huomasin lauantaina, että  mulla on ISO tarve saaha jutella adoptiosta jonku kanssa!! Tähän asti siitä on keskusteltu vain isännän kanssa, ja sen verran joidenkin muiden kanssa, että olemme kertoneet prosessin mahdollisesta kunnon aloittamisesta...

Mutta ei ole ketään, kelle voisi ajatuksiaan purkaa. Ei ketään, joka kyselee kysymyksiä. Ei ketään, joka intoilisi mukana =) Olemme tämä asian kanssa vielä yksin.

Lauantaina ystävämme olivat meillä kylässä ja naisten kesken juteltiin asiasta ja huomasin itsestäni, että mä aivan vaahtosin =) mulla oli NIIN PALJON ajatuksia, joita halusin sanoa julki... mä aivan tärisin innosta... mä vaan vaihdoin kokoajan asentoa, ku olin niin innoissani... mä nauroin itelleni, ku suu vaahoten tärisin ja vaihdoi asentoa =)

Tulin siinä sanoneeks, et ku me ei oikee enää osata miehenkään kanssa asiasta keskustella, ku nyt ollaan sellaisessa vaiheessa, että ei vain tiedetä mitä tapahtuu ja miten asiat etenee ja menee ja sujuu - ni ei oikeen oo valmiuksia keskustella. Molemmat vain odotetaan jännittyneenä ja innolla, että millaisia aiheita tädit ottavat esille.

Ja me ei kumpikaan haluta spekuloida asioita etukäteen juuri siitä syystä, että kun emme tiedä, mieten asiat oikeasti etenee. Emmekä selvästikään halua laatia mitään valmiita vastauksia, emme halua "manipuloida" toisiamme että "olemme sitten sitä ja tätä mieltä" vaan haluamme selvästi molemmat mennä sinne täysin avoimin mielin ja rehellisin OMIN mielipitein.

Suuri kiitos ystävälleni, että sain edes vähän purkaa paineita tämän asian suhteen!!! Olit SUURI apu!! KIITOS! Kiitos kun jaksoit kuunnella ja kysellä!!! =)