...tai sit ne sanat on lausuttu juuri siksi, että sanoja tietää, kuinka kipeää ne sanat sisimmässäni tekee... että sanoja tietää juuri tasan tarkkaan, että mistä narusta vetää, jotta sisimpääni sattuisi varmasti...

"älkää koskaan lakatko yrittämästä, sillä se ei tartte ku yhden kerran, että tärppää. ei lääkärit voi tietää etteikö se voisi joskus tärpätä. ja se kerta voi olla ihan milloin vain...että elämä lapsen kanssa on parasta elmää ja tekisin mitä vain lapseni takia ja että elämä on niiiin ihanaa ja parasta nyt kun meillä on lapsi... jne jne..." juoni on kuitenkin se että "elämää ilman lasta ei ole"

OONKO MÄ SANONU ETTÄ ME EI YRITETTÄIS!!?? että me on lakattu tai lakataan yrittämästä... mä oon vain sanonut, että me ei koskaan onnistuta lisääntymään ilman lääketiedettä ja että lääketieteen kanssa nopeasti eteneminen ei onnistu ilman rahaa, ja meillä ei ole rahaa, joten joudumme jonottamaan puolet vuodesta ja ollaan hoidettavana ja piinaillaan toinen puoli vuodesta, että meillä on yksi mahdollisuus vuodessa raskautua... aika kaamee tilanne!!!

ja siitä aasin siltana toiseen lauseeseen...

"onneksi mulla on omat keinoni pitkittää töihinpaluuta!! mä alan tehtailemaan noita lapsia!"

on se SÄÄLI ku kahdesta paskasta pitää valita toinen paska... töihin meno tai lasten teko...

 

Mä kuvittelen JOKA JUMALAN päivä sen, että tulen töistä kotiin, avaan postilaatikon, löydän sieltä kasan valkoisia kirjekuoria, joista yhdessä on sairaalan logo lähettäjän nurkassa...

välillä kuvittelen että tilanne menee niin, että kiljun riemusta, hypin onnesta, revin kuorta hysteerisenä auki ja etsin ja etsin katseellani, että MILLOIN PÄÄSEMME suunnitteluvastaanotolle...

välillä tilanne menee niin, että kuoren huomatessani lysähdän täysin ja PELKÄÄN!!! en uskalla avata kuorta, sillä en halua hoitoon. haluaisin polttaa kuoren samantien, avaamatta. vähintään haluaisin jättää kuoren avaamatta ja hautaisin sen maksettujen laskujen pinoon. mutta tiedän että olen niin hemmetin utelias, että avaisin kuoren jokatapauksessa. ja kun olen avannut kuoren, niin alan pikkuhiljaa innostumaan asiasta ja sitten jo kiljun onnesta ja hypin hysteerisenä eestaas ja soitan ja viestitän KAIKKI läpi, että VIHDOINKIN!!!!.... tai sit mä vaan poltan sen kirjeen ja väitän kaikille, että meidät on heivattu jonosta.

välillä oon varma, että kun kuoren saisin ja avaisin, ni mä julkaisisin sen netissä, radiossa, telkassa, kirjoissa ja JOKAPAIKASSA!!! kuuluttaisin vesitornista, että NYT VIHDOIN PÄÄSEMME YRITTÄMÄÄN SEN YHDEN AINOAN KERRAN VUODESSA!!!

välillä oon varma, että kun kuoren saisin ja avaisin, ni mä en kertois aikataulusta kuin muutamalle läheisimmälle TUKIJALLE. varsinkin kaikki ilkemielisesti lapsettomuudesta vihjaileville en kertois ikinä.

mä PELKÄÄN sitä päivää, kun kirje tulee, sillä mulla ei ole minkäänlaista käyttäytymismallia tilanteeseen...

mitä jos mä hajoon siihen paikkaan!!!

mitä jos mä sekoon siihen paikkaan!!!

mitä jos mä en kestä sitä!!!

mitä jos musta ei tunnu miltään???

MÄ PELKÄÄN SITÄ IHAN VITUSTI!!!

tai mitä jos kirje onkin lähetetty siksi, että meidän jonotus on katkennut, ja alkaa alusta...

mitä jos posti onkin hukannut kirjeen, ja kun en ole soitellut aikataulujen perään kertaakaan, niin meidät on poistettu jonosta kokonaan...

en uskalla soittaa...

mitä jos soittaisin ja ne sanois, että ei teidän tietoja oo koko jonossa...

tai että ettehän te ees tullu koko hoitotapaamisiin... joten teidät on poistettu koko systeemistä....

mut mä veikkaan että kun kirje tulee, ni mun sydän räjähtää... se pomppaa pois rinnasta... mä tukehdun siihen sydämeen ja multa jää kokonaan näkemättä, että milloin seuraava hoito olisi edes ollut mahdollista toteuttaa...

tai jos sydämen kans ei tuu kuolemaa, ni sit mä avaan kirjeen tyynesti, luen aikataulutuksen ja siirrän koko asian sivuun. ilmoitan tietysti parille ihanimmalle tukijalle ja sitten annan ajan vain kulua...

koko asiasta ei puhuta... ei töissä... ei kotona... ei ystävien kanssa... tilanne "kielletään" kokonaan siihen saakka, että jotain oikeasti tapahtuu...

sillä nyt tuntuu että voimia vain ei ole

tietääkö kukaan kuinka vitusti voimia tällanen YRITTÄMINEN vie... kuinka hemmetin rankkaa se on, kun pitää pelätä, jännittää, oottaa ja pettyä pelkkää kutsua sairaalalta... kuinka hemmetin rankkaa se on, kun pitää pelätä jännittää oottaa ja olla soittamatta polille... kuinka hemmetin rankkaa se on ajaa 180km vain sen takia, että joku törkkää silmädildon sisään ja kehuu että "NYT NYT NYT on JUST oikea hetki toteuttaa tää hoito! just nyt on kaikki JUURI KUIN hedelmöittymisen teoriakirjassa kuvataan!!! että NYT on limakalvo niin kaunis, kohtu niiiiin kaunis ja KAIKKI JUST IHANTEELLISESTI!!!" ja sitte pitää piikittää joka ilta samaan aikaan.... valvoa väkisin puoleenyöhön, että piikki tulee pistettyä juuri oikeaan aikaan.... ja sitten pelätä, että on pistänyt sittenkin ihan väärään aikaan... ihan väärinä päivinä... ja ihan vääriin paikkoihin... ja ihan vääriä annoksia... sitten on taaas ajettava se 180km...jännittää ja pelätä koko matka, että "onko siellä kasvanu mitään..."... sitte hakea lisää lääkettä ja jatkaa pistämistä mnta päivää kauemmin, ku mitä oli alunperin suunniteltu... sitte ajaa TAAS 180km parin minuutin takia... ja jälleen pelätä, että onko ne follikkelit kasvanu vieläkään tarpeeks... tai onko kasvu pysähtyny... tai onko siellä enää ees mitään mikä kasvais... ja taas jatakaa piikittämistä... ostaa lisää kalliita hormoneja, joista sit iso osa jää käyttämättä, ku myyntipakkaukset on niin isoja, että viimeistelyhoitoa varte niin isoa annosta ei tarvita, mutta pienemmissä ei myydä, ja jos viimeiset piikit jättää pistämättä, ni ei toivoa onnistumisesta...

sitte pistetään irrotuspiikki... jonka oikeaa pistosaikaa lasketaan tuhansia kertoja, ett onko se varmasti se minkä lääkäri kiireessään laski... että onko se varmasti juuri se aika, minkä lääkäri määräsi... vai onko se vasta 24h:n päästä.... vai oliko se jo eilen... vai MILLON PERHANA SE OLI???

ja vaikka kännyssä ois muistutus, ni sitä pitäis epäröidä siltikin kkokoajan...

sitten eletään rauhallisesti ja toivotaan, että irrotuspiikki ei tehoaisi liian nopeaa ja tehokkaasti, vaan että sisälläni olisi sitten vielä jotain, kun on punktion aika... ennen punktiota ajetaan vielä kerran se 180km, että lääkäri voi jälleen kerran tunkea sen ykssilmädildon sisääni...ihan vain todetakseen että "WAU!!! nyt jos ei koskaan tämä onnistuu!!!!"

sitten varaamme hotellin (tai no tällä hoidolla uskaltaudun kysymään majapaikkaa kohtalosisaren luota- jotain hyvää tässä hoidossa sentään odotettavissa), sitten ajamme 240km, jotta mua voidaan piikittää rauhottavilla ja isoilla punktioneuloilla...jotta voin loikoilla tampereen klinikalla pari tuntia peläten, että iskeekö kamalat kivut, iskeekö hyperstimulaatio, iskeekö joku tulehdus... ja sitten isännän pitää käydä hoitelemassa oma osuutensa, ISOJEN paineiden alaisena, täysin vieraassa paikassa ja kolkossa ympäristössä. ilman rakasta vaimoaan! jonka tukena hän on kuitenkin saanut kokoajan olla. jonka pelkoa ja ressiä hän on joutunut sivusta katsomaan... pystymättä itse tekemään mitään...

lääkäri ei pysty sanomaan mitään muuta kuin että onko punktion ajoitus oikea vai väärä... laborantti katsoo tarkkana ja jännittää meidän mukanamme, että löytyykö punktoidun tavaran seasta yhtään munasolua....

sitten maataan sairaalan sängyllä ja kuunnellaan hoitajan ohjeita ja täytetään lomakkeita, joissa luvataan kaikki epäkelvot munasolut ja alkiot kantasolututkimuksiin (ja toivotaan ihan älyttömästi, että edes niistä olisi jollekin hyötyä!!!)

sitten jännitetään sitä, että oliko munasoluja lainkaan tai että minkälainen saalis sieltä saatiin... mutta munasolujen laadusta ei saaha minkäänlaista tietoa.

sittenhän se vasta alkaaki mennä jännäks!!! kutsu mahdolliseen alkion siirtoon saadaan jo klinikan sängylle. tulkaa ylihuomenna, juokaa paljon tänä väliaikana, tulkaa toimenpiteeseen virtsarakko mahdollisimman täytenä... me emme soittele väliaikatietoja, että onko hedelmöitystä tapahtunut tai että onko alkiot alkaneet jakaantumaan... me emme soita teille muuta kuin silloin, kun käy ilmi, että siirtoon ei päästä.

sitten yritetään elää normaalia arkea, tai no lomailla isossa kaupungissa... ja joka jumalan kerta kun joku puhelin lähettyvillämme soi, säikähdämme kuoliaaksi... ja mikäli soittaja soittaa oudosta tai tuntemattomasta numerosta, ni EN USKALLA VASTATA!! mutta pakkohan se on vastata...

pelkäämme jokaista pirinää ja tilulilua, minkä ympäriltämme kuulemme....

pelkäämme myös minun fyysistä vointiani... onko kipuja, onko tulehduksia, tuleeko hyperstimulaatiota, tuleeko nestevajausta... saanko nukuttua... saanko syötyä.... pystynkö kävelemään... pystynkö kääntämään sängyssä kylkeä... pystynkö käydä pissalla... vuodanko paljon verta...

pelkäämme soittoa!! pelkäämme komplikaatioita!! pelkäämme, että hedelmöitys ei ole tapahtunut siitäkään huolimatta että siittiö on viety suoraan munasoluun... pelkäämme että alkiot eivät jakaannu... pelkäämme, että jakaantuminen pysähtyy... että jakaantuneista alkioista alkaa katoamaan soluja...

pelkäämme että siirto ei onnistu... että alkiot vioittuva siirron aikana...

pelkäämme että alkio ei kiinnity kohtuuni...

pelkäämme että se sitttenkin kiinnittyy...ja alamme pelkäämään ja jännittämään raskautta... mutta se on jo tarina sikseen...

kaksi viikkoa pelkäämme, että joka kerta kun käymme vessassa, valuu alkiomme viemäriin... joka kerta kun käyn vessassa pelkäämme, että vuoto on alkanut...

ja kun vuoto vihdoin alkaa, pelkäämme, että emme pääse tämän pettymyksen yli...

ja pelkäämme, että jos vuoto ei alakaan, että joudumme pelkäämään koko loppuelämämme kaikkea raskauden ja vanhemmuuden mukanaan tuomia vastoinkäymisiä...

pelkäämme sitä, että tämä on ainut kerta kun voimme raskautua...

ja sitten meille sanotaan, että "ÄLKÄÄ LAKATKO YRITTÄMÄSTÄ!!!" sitten meille sanotaan että "ÄLKÄÄ VÄLITTÄKÖ LAPSETTOMUUDESTA ÄLKÄÄ ANTAKO SEN HALLITA ELÄMÄÄNNE!!" "NAUTTIKAA LAPSETTOMUUDEN TUOMASTA VAPAUDESTANNE!!!" mitä vapautta se on kun pitää kokoajan pelätä ja jännittää ja pettyä ja luottaa ja kaikkee....

että mekö emme YRITÄ tai TEHTAILE lapsia... mehän sitä vasta yritetäänkin!! ja mehän niitä vasta tehtaillaankin!!!

 

mutta me voimme tehdä sitä vain noin kerran vuodessa... jos sitäkään...me emme voi ajoittaa lapsemme syntymää siten, että voimme olla vanhempainvapaalla juuri kiireisimpään sesonkiaikaan... me emme voi ajoittaa syntymää niin, että isäntä ehtisi mahdollisimman hyvin harrastamaan metsästystä... me emme voi ajoittaa syntymää siten, että mikä olisi paras aika vuodesta syntyä... me emme voi ajoittaa raskauttamme niin, että tukalin aika raskaudesta ei osuisi kuumimmille helteille... me emme voi ajoittaa syntymää siten, että lasta voisi nukuttaa ulkona ilman kireitä pakkaisa... me emme voi ajoittaa seuraavan syntymää siten, että vanehmpainloma ajoittuisi juuri esikoisen koulun alkuun...

me emme itse voi tehä mitään muuta kuin tyytyä tilanteeseen ja JATKAA YRITTÄMISTÄ luomuna...

eiköhän nyt ois aika kirjoittaa tähä PISTE