Eilen olimme appiukon synttäreillä ja paikalla oli jälleen kerran paljon lapsia. Mutta eilen meillä kummallakaan ei ollut paha olla.

Oli aika vaikea lähteä synttäreille, kun tiesi, että siellä kohtaamme jälleen kerran tilanteen, jossa itse niin vietävän paljon haluaisimme olla, mutta jota meille ei ole suotu. Pelotti etukäteen se, että miten itse reagoi tilanteeseen. Pelotti, että mikäli ahdistus iskee, niin osaako sen piilottaa niin, että muiden ei ole paha olla. Pelotti, että mikäli itsellä on paha olla, niin kestääkö sen vai onko pakko paeta paikalta...

Mutta ei!!! Ei tehnyt pahaa kertaakaan! Tuska ei puristanut rintaa! Ei meinannutkaan iskeä paniikki! Katkeruus tilannettomuudesta ei iskenyt kertaakaan!

Äitien väliset keskustelut ei kiusannu mieltä kertaakaan! Jopa osallistuin keskusteluihin! (ja sekunnin murto-osan mietin, että mitä mä kans tässä juttelen ku en tiiä asioista mitään!!! ja että noi muut aattelee kuitenki niin!! mutta ei ne aatellu!! ne keskusteli mulle ja ne vastaili mun kysymyksiin, joten ei ne ajatellu musta mitään =P)

Mua ei ahdistanu ees se, että mummu kulki pitkin tupaa aina eri vauva sylissään =) ei satuttanut vaikka ajattelin, että "mutta meidän pientä mummu ei kanna koskaan...meidän lasta pappa ei pusuttele koskaan...meidän laps ei osallistu serkkuvertailuun eikä serkkuleikkeihin..."

Isäntäkin istui pöydässä ja jutteli ihan tauotta =) hänellä ei ollut kertaakaan kasvoillaan tuskan ilme. suu kävi tauotta =)

mietin sitten kotimatkalla, että johtuisiko ahdistumattomuus siitä, että nyt ei ollut VARSINAINEN kansallinen perhejuhla =P että ei ollut isänpäivä  - jolloin oma tilanne KOROSTUU!! ei ollut äitienpäivä - jolloin oma tilanne "korostuu", eikä joulu joka on ISO perhejuhla...ja kaikenlisäksi vielä LASTENjuhla...

että kun kaikki kokoontui sinne juuri siitä syystä, että papalla oli synttärit... eikä siitä syystä että tämä on päivä, jolloin kaikki perheet kokoontuvat yhteen. että kun media ei suolla jatkuvalla syötöllä perhekeskeisyyttä...

mutta onneksi oli hyvä olla!!